Julkaistu: 30.10.2008

Keinulauta

Yhteiselon ihana vaikeus
Keinulauta miettii filosofisesti ystävyyttä. Sen parissa viihtyvät monenikäiset. Timo Parvelan vuonna 2006 Finlandia Junior -palkitusta lastenkirjasta dramatisoitu lastennäytelmä etenee kuin aukeama aukeamalta eteenpäin. Lievä monotonisuus ei silti peitä esityksen kaikkia ansioita.

Ilmeikkäät näyttelijät, mielikuvituksekas muusikko ja mittakaavoilla leikkivä visuaalinen maailma tarjoavat seurattavaa, vaikka esitys jonkin verran paikallaan polkeekin.

Keinulautaa suositellaan yli 3-vuotiaille eli se saa pieniä katsojia. Siksi on hyvä, että Keinulaudan pääosissa esiintyvien näyttelijöiden Antti Timosen ja Maria Saivosalmen olemus huokuu eritystä sympatiaa. Molemmat saavat pienen yleisön huomion ilman väkinäisyyttä. Kuilua esittäjien ja yleisön väliin ei tule. Esitystä voi ajatella sen kannalta, mitä teatterille ominaisia, muuhun välineeseen kuulumattomia keinoja se lasten iloksi käyttää. Silloin esiintyjien kyky kuunnella yleisöä ja toisiaan sekä liikutella hetkessä pienten katsojien mielenkiintoa nousee merkittäväksi.

Lapsille tuskin riittää se, että heille jää jotain mietittävää esityksestä jälkikäteen. Monen asian täytyy tapahtua tässä ja nyt. Erityisesti sen vuoksi Samuli Nordbergin ohjauksessa kohtausten rytmiikan horjumiset haittaavat. Milloin olisi hyvä näyttää tapahtuma suoraan ja milloin ottaa siihen etäisyyttä? Näitä asioita olisi voitu pohtia tarkemmin. Nyt käy liian usein niin, että jännitteisten kohtausten jännite puretaan ennen kuin se on oikein alkanutkaan. Etenkin karhutytön (Saivosalmi) tapaaminen olisi tarvinnut kohottavuutta ja jännitettä. Nyt karhujen kohtaamiseen ei tunnu sisältyvän mitään erityistä merkitystä.

Keinulauta-kirjan peruspohdinta siirtyy onnistuneesti näyttämölle. Kirjassa pikku karhunpoika Pii (Timonen) oppii, että maailmassa tarvitaan tasapainoa. Ja että kaikki menee maailmassa ylös ja alas. Kirjassa omaan lukutahtiin tapahtuvaan ihmettelyyn nojaava kerronta ei mutkia suoristelematta toimi lavalla, mutta metaforisuus toimii, vaikka sitä jonkin verran puhki selitetäänkin. Ystävyys vaatii toisen huomioimista. Ja joskus on helpompaa pelätä ja pelotella, jottei tarvitsisi asettua ystävyyden keinulautaan ja joutua hylätyksi.

Pipsa Longan luoma dramaturgia ei avaudu ihan helposti. Kohtausten nivoutuminen toisiinsa sisältää turhaa selittelyä. Myös lavan suuruus aiheuttaa ongelmia pienimuotoiselle teokselle. Timosen ja Saivosalmen yleisökontaktiin luottava esiintyminen voisi vähemmän leveässä tilassa toimia vieläkin paremmin.

Dramaturgia luottaa kuitenkin ilahduttavan paljon visuaaliseen maailmaan. Autioon tilaan tupsahtavat selkeät muodot ja värit piirtyvät kauniisti lavalle ja kannattelevat kerrontaa. Katariina Kirjavaisen visuaaliset ratkaisut yhdessä laulujen kanssa luovat kokonaisuuteen toden ja sadun hedelmällistä yhteiseloa. Koko ajan näkyvillä pysyttelevä muusikko luo ääniä sahalla, metronomeilla ja muille vempaimilla. Viehättävä kotikutoisuus saattaa innostaa lapsia myös omaan musisointiin.

Ja täytyy aikuiskatsojan myöntää, että perusasiat tuppaavat vanhemmiltakin menemään hukkaan, joten niistä muistuttaminen ei ole tarpeetonta. Yksin ei voi keinua.

Tiedot

Keinulauta

Helsingin kaupunginteatterissa

Timo Parvelan samannimisestä kirjasta dramatisoinut Pipsa Lonka

Ohjaus ja koreografia: Samuli Nordberg
Sävellys: Ville Ojanen
Skenografia: Katariina Kirjavainen
Valot: Miika Storm ja Marko Oksman
Rooleissa: Antti Timonen ja Maria Saivosalmi
Muusikko: Ville Ojanen / Jarno Tastula

www.hkt.fi