Julkaistu: 25.09.2008

Jumala on kauneus

Jumala on kauneus -näytelmän uusintaensi-ilta tuntuu välityöltä Kristian Smedsin uralla. Tämä on harmillista, koska intiimimmällä näyttämöllä, vakavammalla otteella ja terävämmällä ohjauksella esityksestä olisi voinut tulla kolmen merkittävän taiteilijan työn korkea veisu.

Suomen Kansallisteatterin suurella näyttämöllä kohtaa kolme väkevää taiteilijaa: pohjoispohjalainen taidemaalari Vilho Lampi (1898-1936), kirjailija Paavo Rintala (1930-1999) ja teatteriohjaaja Kristian Smeds (1970-). Vilho Lammen kauneuden ja jumaluuden etsintä, luomisen tuska ja hurmos inspiroivat Rintalaa kirjoittamaan romaanin, jonka Smeds dramatisoi jo vuonna 2000 näytelmäksi Teatteri Takomolle. Vuoden 2008 uusintaensi-illassa näyttelijöistä on vaihtunut yksi.

Vilho Lammen kotikunta Liminka on minulle tuttua kotiseutua. Teatteri Takomon esitys TaiKin Mediakeskus Lumessa maaliskuussa 2001 oli elämäni suurimpia teatterikokemuksia. Esitys käsitteli tarkkanäköisen herkästi Pohjois-Pohjanmaan lakeuksien kipeitä ristiriitoja, joita Vilho Lampi itse kuvaa näin: ”Lakeus kohottaa, mutta se myös musertaa.” Valon ja pimeyden voima ja vaihtelu eletään voimakkaasti. Avarat maisemat antavat mahdollisuuden ajatella ja tuntea vapaasti, mutta toisaalta äärettömyys on ahdistavaa – ihminen tuntee itsensä yhtä aikaa sekä mitättömäksi että kaikkivoipaiseksi. Hankalimpia lakeuden ristiriitoja lienee kuitenkin se, että lakeuksien reilut ja suorasukaiset ihmiset eivät siedä erilaisuutta. Yhteisö on suopea niin kauan kuin yksilö ei erotu muista hyvässä eikä pahassa. Tämän sai kokea myös Vilho Lampi.

Kahdeksan vuoden takaisessa esityksessä kuvattiin intohimoista taiteilijaa, jonka elämän mahla virtasi niin maaseudun pelloista kuin suurkaupunkien taidesalongeista. Taiteilijan elämässä valo saattoi yhtäkkiä muuttua varjoksi, usko epäuskoksi, voima heikkoudeksi, rakkaus murhafantasioiksi.

Lammen tarinaa kuljetti Smedsin teatterikieli, joka vältti kliseet, tarjosi riemastuttavia yllätyksiä ja oivalluksia. Lammen tarina kerrottiin kymmenen näyttämömaalauksen avulla. Viisi näyttelijää astui vuorotellen Vilho ”Ville” Lammen rooliin. Juureva musiikki, hurmiolliset joukkokohtaukset ja niiden vastapainona herkät kuvat sitoivat irralliset kohtaukset yhteen. Näyttämökuva oli pelkistetty. Yleisö istui esitysalueen kolmella sivulla. Tunnelma oli kuin erämaakirkossa.

Moni asia on kahdeksassa vuodessa muuttunut eikä esityspaikan vaihto suju ongelmitta. Vuonna 2000 Smeds viihtyi visioineen teatterikentän laitamailla. Nyt hänestä on tehty kansallisen teatteritaiteen ikoni. Teatteri Takomo oli tuore ja vihainen teatteriyhteisö, joka rikkoi rajoja, loi uutta ja ennen kaikkea oli ihan helvetin tosissaan.

Vuoden 2008 esityksessä ei ole enää samaa keskittymistä eikä intensiteettiä. Taika on rauennut. Pelkistetty lavastus, jonka ainoita elementtejä on valtava vanerilevy, tabula rasa, toimi Lume-keskuksen modernissa ympäristössä. Nyt lavastus on ristiriidassa Kansallisteatterin Suuren näyttämön krumeluurien kanssa. Esitys olisi tarvinnut willensaunamaista intiimiyttä.

Uusintaensi-illassa fyysistä ja henkistä etäisyyttä yleisöön yritettiin kuroa umpeen rikkomalla aukkoja kuvitteelliseen ”neljänteen seinään”, joka perinteisessä teatterissa erottaa esiintyjät yleisöstä. Näyttelijät puhuttelevat yleisöä, muistuttavat että kyse on teatteriesityksestä ja juoksentelevat penkkirivien välissä. Nämä keinot tuntuvat jo vanhanaikaiselta yleisön kosiskelulta. Turhilta tuntuvat myös viittaukset samalla näyttämöllä esitettyyn Tuntemattomaan ”aika velikultineen” ja ”Suomi-konepistooleineen”.

Taiteilijan työn hurmosta ja tuskaa kuvataan uusioensi-illassakin vimmaisen energisesti, ja kontrastit maalaisuuden ja taidemaailman kotkotusten välillä ovat parhaimmillaan riemastuttavaa iloittelua. Monet avainkohtaukset toimivat edelleen hyvin. Timo Tuominen niittää köydellä merenrantaniittyä koreografiassa, jossa testosteroni roiskuu toiselle parvelle asti. Verevä Tarja Heinula luo maalausta iholleen ja kaalinpäille, joita hän myöhemmin rusikoi kirveellä ja pesäpallomailalla. Taisto Reimaluoto veistää vesurilla omaakuvaa valtavasta puuparrusta niin että sali raikuu. Kun taidemaailma hylkää teoksen, parrusta tulee risti kannettavaksi.

Tuomas Rinta-Panttila on astunut alkuperäismiehityksen Rauno Ahosen isoihin saappaisiin. Rinta-Panttila on kyllä taitava koomikko, mutta Ahosen fysiikassa oli enemmän jätkää. Pariisin velmuilu venyy liian pitkäksi ja kohtauksen rytmi on hukassa. Häiritsevää on myös se, että oulun murteen sijaan Rinta-Panttila heittää murrerepliikkinsä savoksi.

Katja Kukkola ei ensi-illassa saanut Villeensä samaa voimaa kuin muut ja kohtaukset jäivät hermostuneen ponnettomiksi. Muutenkin tuntui, että viiden Villen periaate olisi tarvinnut vahvempaa ensemble-henkeä, joka – ironista kyllä – on kateissa nyt, kun ryhmä on muuttanut nimensä Smeds Ensembleksi. Kolmen muusikon näyttämöllä soittama musiikki tekee parhaansa liimatakseen esitysfragmentit yhteen. Tosin Suuren näyttämön akustiikassa musiikki menettää puhtiaan ja sävyjään.

Vuoden 2000 esityksen huumori oli älykästä ja purevaa. Uusintaesitykseen on lisätty turhaa hoopoilua siinä määrin, että esitys pitkittyy tarpeettomasti ja vie pohjaa herkiltä ja keskittyneiltä kohtauksilta. Vaikuttaa siltä, että Kristian Smeds halusi tehdä taiteilijuutta ironisoivan välityön monumentaalisen Tuntemattoman sotilaan jälkeen. Tämä on harmi, sillä minun mielestäni Jumala on kauneus on tekstinä ja esityskonseptina Suomen teatteritaiteen jalokiviä.

Tiedot

Jumala on kauneus

OHJAUS: Kristian Smeds
KÄSIKIRJOITUS: Kristian Smedsin sovitus Paavo Rintalan romaanista Jumala on kauneus (1959)
VALOSUUNNITTELU: Minna Tiikkainen
LAVASTUS: Kristian Smeds, Riikka von Martens ja Katriina Haikala
TEKNIIKKA: Petteri Pietiäinen
NÄYTTELIJÄNTYÖ: Tarja Heinula, Katja Kukkola, Taisto Reimaluoto, Tuomas Rinta-Panttila, Timo Tuominen
MUSIIKKI: Juha Menna, Tuomo Kuurre ja Tomi Rikkola

Esityksen uusintaensi-ilta Suomen Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä 19.9.2008.