Julkaistu: 25.09.2008

Eläintarhanhuvila 9

Kenen kieli hyväksytään?
Eläintarhanhuvila 9 koettelee kielen ja muistamisen rajoja. Se on monella tasolla liikkuva sisäinen matka lapsuuden vaiettujen asioiden ja niistä nousevan syyllisyyden kohtaamiseen.

Kaisa Korhosen ohjaus kiinnittää abstraktin ja älyllisen matkan koskettavaan näyttelijäntyöhön. Lopputulos on hillitty mutta mieleenpainuva pohdinta, jossa vaikeat asiat henkilöityvät ja muuttuvat ihmisen sisäisen elämän kuvaukseksi. Kirsti Simonsuuren romaani Eläintarhanhuvila yhdeksän on siirtynyt Seppo Parkkisen dramatisoimana ja Korhosen ohjaamana puoli-Q:n näyttämölle.

Romaanin päätarina tapahtuu kahdessa eri ajassa. Toisaalta kerrotaan aikuisesta Kilistä tänä päivänä. Kirjailija-kääntäjä on kosmopoliitti kielentaituri, joka joutuu kohtaamaan menneisyytensä surun.

Parkkinen on tehnyt Kilin elämän tärkeistä oivalluspisteitä dramatisointinsa kaaren. Oivallukset tapahtuvat tässä ja nyt. Silti niiden tiivistämät muistot tuovat kaikkiin kohtauksiin myös ajallista perspektiiviä. Kili ostaa Zagrebissa romanitytöltä kiiltokuvan, jossa on suojelusenkeli. Suojelusenkeli vartioi kuvassa kahta lasta, mutta Kili muistaa omasta lapsuudestaan, ettei se niin tehnytkään. Hän palaa 50-luvun lapsuuteensa, jota varjosti vaikeasti kehitysvammaisen Ilona-siskon lohduton kohtalo.

Ilona merkitsi Kilille äärettömän paljon, mutta vanhemmat eivät jaksaneet hoitaa vaikeavammaista tytärtään. Niinpä Ilona sijoitettiin kehitysvammaisten lasten Rinnekotiin, joka tuolloin sijaitsi Eläintarhanhuvila yhdeksässä. Suru siskon kohtalosta on painunut syvälle Kilin mieleen. Vasta nyt, keski-ikäisenä hän on valmis käsittelemään menneisyyden salattua asiaa. Miksi hän sai oppia lukemaan ja juoksemaan? Miksi hänen kielensä oli arvokkaampaa kuin Kilin kieli, joka ei suostunut muiden määräämiin kaavoihin?

Eläintarhanhuvila 9 tuo yhteen kolme näyttelijäntyön konkaria. Hyvästä henkilöohjauksesta on varmaankin aina mahdotonta sanoa, kuka on ollut vastuussa mistäkin. Yhtä kaikki Pirkko Hämäläisen tulkintaa Kilistä seuraa herpaantumatta. Mikä lahja saada nähdä näin luontevaa ja samalla täysin kontrolloitua, karismaattista näyttelemistä, jossa vain pienin ulkoisin muutoksin tuodaan näkyville sisäisen elämän myllerrykset eri aikatasoissa. Hämäläinen kuljettaa yleisöä kuin varkain kohtaamaan Kilin mielessä tapahtuvat liikahdukset ja murtumat.

Milka Alrothin työtä katsoo myös ihastuneena. Hän tekee neljä eri roolia, joista tärkein on Kilin äidin rooli. Kiireinen ja stressaantunut äiti kärsii neuvottomana ja kokee musertuvansa Ilonan aiheuttamaan huoleen.

Esityksessä äidistä ei tehdä kylmää tai itsekästä, vaikka hänen ratkaisustaan voi lukea sellaisiakin piirteitä. Nuori Elina Hietala tekee Ilonan roolin. Hän ei saa läsnäoloonsa samaa syvyyttä kuin Hämäläinen ja Alroth, mutta Ilonan aavemainen olemus on selvästi harkittu ratkaisu. Hietala onnistuu tekemään Ilonasta tavallaan enemmän muiston kaltaisen kuin elävän hahmon. Ilona ei pysty puhumaan muille, mutta välillä hän sanoo asioita suoran yleisölle tai Kilille. Kili osaa tulkita Ilonaa ja saa häneen syvemmän kontaktin kuin kukaan muu.

Kili alkaa selvittää Ilonen sairautta. Miten sitä silloin hoidettiin? Miten sitä hoidettaisiin nyt? Selvitystyön myötä hän lopulta joutuu suremaan Ilonan kohtalon ja samalla pystyy hyväksymään sen, vaikkei vanhemmilleen ehkä lopullisesti voikaan antaa anteeksi. Kielen monimuotoisuus kietoo esityksen kiehtovaan syleilyynsä. Kielen syntyminen, sillä hallitseminen sekä kielen ja kommunikaation yhteydet vievät pitkiin pohdintoihin. Onneksi tarinan voimakas side konkreettisiin tapahtumiin ja ajankuviin, kuten 50-luvun Helsinkiin, estää esitystä liukumasta missään vaiheessa teorioihin.

Näyttämökuvan yhtäaikainen väljyys ja intiimiys antavat heti ensi hetkestä alkaen ajatuksille ja tunteille tilaa. Lähes tyhjä, pylväillä rajattu näyttämökuva nojaa vain muutamaan keskeiseen eineeseen. Väljä tila muuntuu Ina Niemelän valosuunnittelun avulla pehmeistä, lämpimistä lähikuvista kuulaiksi ja karun viileiksi kaukokuviksi. Viittaukset taidehistoriaan ja myytteihin limittyvät kiinnostavasti vammaisuusaiheen kanssa.

Kaisa Korhonen on ajatusponnisteluja vaativien esitysten ohjaaja. Hänen ohjauksensa pulssi tuntuu väliin liian hitaalta. Eläintarhanhuvila 9 ei kosiskele eikä päästä helposti ytimeensä. Mutta ei pidä hätiköidä. Lopulta se lahjoittaa taide-elämyksen, jossa elämän ääripäät yhdistyvät suurella taidolla ja viisaudella.

Tiedot

Eläintarhanhuvila 9

Näyttelijät Pirkko Hämäläinen, Elina Hietala ja Milka Ahlroth
Ohjaus Kaisa Korhonen
Dramatisointi Seppo Parkkinen
Lavastus Fridjon Rafnsson
Valosuunnittelu Ina Niemelä
Äänisuunnittelu Ville Hyvönen
Ennakkoesitys
ti 16.9.2008
Ensiesitys
ke 17.9.2008
Puoli-Q-näyttämöllä