Julkaistu: 28.08.2008

Tuulta päin

Haikeassa komediassa kolme ranskalaista sotaveteraania päättävät lähteä hoitokodista maailmalle vielä kerran. Pekka Autiovuori, Juha Muje ja Olli Ikonen tähdittävät koskettavaa näytelmää, jonka on ohjannut Arto af Hällström.

Kansallisteatterin Pieni näyttämö avaa syyskautensa lempeällä komedialla, jossa on kuitenkin melankolinen ja koskettava pohjavire. Gérald Sibleyrasin näytelmän tapahtumapaikka on sotaveteraanien hoitokoti Ranskassa. Suomennoksesta sekä taitavasta ohjauksesta vastaa Arto af Hällström. Ennakkonäytöstä edeltävänä päivänä Helsingissä oli keräys sotaveteraaneille, nuoret sotilaat seisoivat lippaat kädessä kaduilla. Tämä yhteensattuma viritti kummasti tunnelmaan. Ranskalaisille ensimmäinen maailmansota on kuitenkin se dramaattinen tapahtuma jota muistellaan. Toinen sota oli sitten vanhan kertausta, kuten tässäkin näytelmässä lakonisesti todetaan.

Näytelmässä eletään 1959 syksyä. Muurien ympäröimän hoitokodin pihalla kolme ystävystä, tai toisiinsa kiinni hitsautunutta veteraania viettävät aikaansa päivästä toiseen. Hiekka rahisee väsyneiden jalkojen alla. Gustave (Pekka Autiovuori) on kyynikko, Marcel (Juha Muje) on esteetikko, Fernand (Olli Ikonen) taas kaipailee lihan nautintoja. Kullakin heistä on vammoja, sekä ulkoisia että sisäisiä. Marcelilla on tekojalka, Fernandilla taas kranaatinsirpale päässä, joka aiheuttaa toistuvia hetkellisiä pyörtymiskohtauksia. Hoitokodin henkilökunta ja muut veteraanit eivät ole läsnä näyttämöllä, vaan miesten puheissa, toiveissa ja peloissa. Tärkeäksi hahmoksi nousee sen sijaan pihalla istuva kivinen koirapatsas, joka ei välttämättä olekaan kokonaan kiveä.

Kati Lukan lavastus tukee selkeää juonirakennetta: kuinka päästä muurin yli maailmaan elämään vielä kerran, sekä fyysisesti että henkisesti, vaikka Indokiinaan asti.

Ydintapahtumaksi muodostuu uhkarohkea suunnitelma lähteä retkelle kaukana siintävälle poppelikukkulalle. Tästä juontaa myös näytelmän alkuperäinen nimi. Koominen vire syntyy suunnitelman sotilaallisuudesta ja samalla surkuhupaisuudesta. Inhimillisyys ja koskettavuus taas syntyvät siitä, kuinka hauras ihminen lopulta on ja kuinka pelkästään yksi askel voi olla riemuvoitto jollekin.

Autiovuoren, Mujeen ja Ikosen näyttelijäntyö on hienoa ja tarkasti nyansoitua. Hällströmin ohjauksessa korostuu lämpö ja salaovela huumori. Kaikesta näkee, että kvartetti tuntee toisensa hyvin, yhteistyö on saumatonta ja hedelmällistä. Vanhuus ja erilaiset vammat kuvataan tyylitellysti niin, että aikaa jää myös kuunnella, mitä rivien väleissä oikeasti tapahtuu. Hällström löytää käännöksestään nämä välit taitavasti. Perusasetelman staattisuus ei haittaa, kun tekemisessä on niin paljon ammattitaitoa ja älyä mukana. On kerrankin aikaa kiinnostua kolmesta hahmosta vilpittömästi, udella heidän salaisuuksiaan. Mutta ovelasti kaikkia salaisuuksia ei paljasteta.

Puvustus ja maskeeraus tukevat charmikasta mennen maailman henkeä. Valot luovat kaihoisaa elokuun tunnelmaa tähtitaivaineen.
Iiro Iljaman äänimaailma jäi pohdituttamaan.

Sydämentykytyksillä tahditetun yksinkertaisen pianoriffin tarkoitus oli ilmeisesti luoda pysähtynyttä ja odottavaa tunnelmaa. Siinä onnistuttiin, koska jäin kaipaamaan jotakin pakahduttavampaa ja intohimoisempaa, ehkä ranskalaista harmonikkaa.

Esitys ei kuitenkaan jää vain menneen maailman hassun haikeisiin lumoihin. Minulle esitys toimi myös metaforana kaiken rajallisuudesta. Elämä on tässä ja nyt, unelmat on parasta toteuttaa, eikä vain puhua niistä. Karua todellisuutta on myös se, että maailma tuottaa uusia sotaveteraaneja jatkuvasti. Tässä näytelmässä nämä kolme herrasmiestä löytävät vihdoin armahduksen.

Tiedot

Gérald Sibleyras: Tuulta päin

SUOMENNOS JA OHJAUS: Arto af Hällström
ROOLEISSA: Pekka Autiovuori, Juha Muje, Olli Ikonen
LAVASTUS: Kati Lukka
PUVUT: Auli Turtiainen
NAAMIOINTI, KAMPAUKSET: Heikki Nylund
VALOSUUNNITTELU: Aslak Sandström
ÄÄNISUUNNITTELU: Iiro Iljama

Suomen kantaesitys Pienellä näyttämöllä 27.8.2008
Esityksen kesto 2t.