Julkaistu: 15.05.2008

Esitys merinäköalalla I

Tuija Kokkonen on rakentanut vaellusteatteriesityksen, joka pistää miettimään ihmisen itsekkyyttä ja pienuutta sekä kunnioittamaan luontoa. Ainutlaatuiseen kokemukseen pääsee mukaan Kiasman edestä.

Tuottaja Jukka Hytti poimii rennolla otteella yleisön Kiasman edessä bussiin. Yleisön ei tarvitse turhaan tietää, minne ollaan menossa, infoa kuulemma tulee. Pian kaiuttimista alkaa kuulua meren kohinaa. Olemme matkalla – todella matkalla. Tuija Kokkonen on toteuttanut ryhmänsä Maus&Orlovskin kanssa esityksen/kokemuksen, josta on lähes mahdotonta kirjoittaa perinteistä teatteriarviota. Esityksestä voisi ehkä piirtää kuvan tai kirjoittaa päiväkirjan. Tai sitten vain toivottaa yleisön tervetulleeksi seuraaviin esityksiin, ihmeellisen kokemuksen vietäväksi.

Bussissa saan käteeni käsiohjelman, jonka alussa on ohjeita katsojille, MP3-soittimen käyttöohjeita, sitten Primo Levin artikkelin maailmaamme ylläpitävästä alkuaineesta nimeltä hiili. Käsiohjelmassa on myös järkyttävä kuvaus Tasmaniasta, Australian rannikolla olevasta saaresta, jonka alkuperäiskansan eurooppalaiset tappoivat sukupuuttoon. Käsiohjelman välistä löytyy käsin piirretty kartta, jonka avulla esityspaikalla tulee suunnistaa. Matka jatkuu.

Teatteripedagogi, ohjaaja, käsikirjoittaja Tuija Kokkonen perusti Maus&Orlovski-ryhmän vuonna 1996. Ryhmän muoto ja toimintatapa on kiinnostava, koska kyseessä ei ole perinteinen teatteriryhmä, vaan eräänlainen teatterin rajoja ja esittämistä tutkiva kokeellinen teatterilaboratorio. Työryhmä valikoituu mukaan esityskohtaisesti. Tällä kertaa mukana on kahdeksan näyttelijää ja koira. Käsiohjelmassa on tärkeä vihje koiran lisäksi. Esityksen alanimi on II muistio ajasta.

Meri kohisee bussin kaiuttimista, tutut maisemat vilisevät ohi, mutta silti tuntuu, kuin liukuisimme ajassa taaksepäin. Bussi pysähtyy jonnekin Kontulankaaren taakse, lähelle Malmin lentokenttää. Olemme perillä, edessämme on menneisyys. Edessämme kohoaa Kivikko, ainutlaatuinen paikka Helsingissä, korkein kohta merenpinnasta. Tältä paikalta aukeni muinoin meri ja jääkausi järjesteli lohkareita. Paikassa on jotakin pyhää ja jotakin ristiriitaista. Muinaisia kallioita risteilevät tsaarin aikaiset juoksuhaudat, jotka rakennettiin kiinalaisten vankien voimin. Juoksuhautoja ei koskaan käytetty. Sen sijaan siellä täällä lojuu nykysodan jälkiä: sotapelaajien barrikadeja ja maastossa värikuulia. Ilmassa surisee jatkuvasti pienkoneita.

Keskusteltalla saan käteeni MP3-soittimen ja lyhyen ohjeistuksen: voin vaellella merkittyjä reittejä, joiden varrella on tapahtumapaikkoja. Järjestys on vapaa, kaikki on rauhallista ja pakotonta, aikaa on useita tunteja. Poimin käsiohjelmasta muutamia sanoja matkaevääksi: maasto, luominen, pilvet sekä kysymyksen: miksi esitän, suoritan? Napsautan MP3-soittimen päälle ja lähden matkalle. Pian meren kohina ympäröi minut kauttaaltaan.

Kävelen mietteliäänä merkittyä reittiä ensimmäiselle kohteelle, aukealle kalliolle. Korvissani kuuluu lauseita: ”Eräs googlasi sattumalta tietoja sinivalaista ja tajusi olevansa valas. Eräs Terry uskoi kuuluvansa terrierien heimoon. Eräs meni susikurssille oppimaan suden ulvontaa. Kuinka kaukana olemme?” Kalliolla on pieni installaatio, lasitettu taulu, jonka teksti kertoo mitä tapahtui hyvin kauan sitten, kauan sitten, eilen ja nyt, mutta entä huomenna? Kohotan katseeni. Metsässä seisoo punaisissa haalareissa oleva mies, rauhallisesti, hymyillen, hänellä on mukanaan pieni koira, joka on yhtä rauhallinen, odottava.

Matka jatkuu ja vastaani tulee pieniä installaatioita, kuin alttareita sekä hahmoja, jotka vain rauhallisesti ovat. Paitsi yksi. Edessäni keinuu iso punainen heliumpallo. Sitä liikuttaa punaisiin toppahaalareihin puettu henkilö, joka sitkeästi ja hitaasti ryömii vuorelta alas. Onko hän tulevaisuuden ihminen, mutantti, vai kiduskala menossa kohti merta?

Yksi kohde on lähellä lentokenttää, jonne pienkoneiden taukoamaton virtaa hyrrää hiljalleen. Kenttää tarkkailee pöydän äärestä kaksi hahmoa, joiden edessä on kello. Heistä välittyy täydellinen rauha. Kuulokkeista kuuluu: ”Olemme menettäneet kyvyn odottaa.” Ovatko tarkkailijat enkeleitä? Vai onnettomuuspaikalta omaisiaan kotiin odottavia? Seison muinaisilla kallioilla ja kurkkuani alkaa kuristaa, katse alkaa sumentua.

Palaan teltalle, jossa on tarjolla kuumaa keittoa. Katsojat, vaeltajat, kokemukseen osallistuneet katselevat toisiaan ujosti hymyillen, keskusteluakin alkaa sujua vähitellen. Muodostamme hetkeksi yhteisön.

Mielessäni velloo kysymyksiä. Oliko tämä nyt vaellusteatteria, performancea vai mitä? Kokemuksen vapaa struktuuri oli lähes hämmentävä.

- Hassua! Minulta kysytään usein, mitä tyylilajia teokseni edustavat, Tuija Kokkonen sanoo. - En osaa nimetä sitä. Ehkä tällainen kokemuksellisuus perustuu siihen, että kun ihmiset tuo luontoon, he hiljenevät. Sanoja ei tarvita. Teoksen elementeistä tulee mieleen toisaalta hurja paneutuminen aiheeseen, toisaalta improvisointi.

Esitys merinäköalalla I ja II kuuluvat olennaisena osana Kokkosen tohtorinväitöstyöhön, jota hän valmistaa Teatterikorkeakoululle. Esityksen ensimmäisen osan esityskaari jatkuu elokuussa, mutta sarjan toinen osa saa ensi-iltansa 20.5. Teoksen nimi on enteellinen, Tuleva ranta. Esitys tapahtuu Kaisaniemessä, liiketalon katolla.

Tiedot

Esitys merinäköalalla I

Koiran kanssa/koiralle

Tuija Kokkonen/Maus&Orlovski

Ryhmässä 2007-2008:
Ninacan Evita (Eka), Sini Haapalinna, Jukka Hytti, Kaisa Illukka, Tuija Kokkonen, Tomi Suovankoski, Robin Svartström, Tuire Tuomisto
Äänitallenteet voi kuunnella myös englanniksi, kääntäjä Mari Harve

I osan ensi-ilta 6.5.2008, esitykset jatkuvat 26.8, 27.8 ja 28.8
Lähtö Kiasman edestä 17.00
II osan ensi-ilta 20.5.2008, muut 23, 27 ja 28.5 jatkoa 30.8, 31.8 ja 1.9
Lähtö Kiasmasta 18.00