Julkaistu: 15.04.2008

Vaarallisia suhteita

Kuinka paha ja vielä pahempi saavat palkkansa
Miksi tämä saippuaooppera on valittu Kansallisteatterin ohjelmistoon? Miksi tätä tarinaa kohdellaan kuin klassikkoa? Mikä on se syvä sisältö, jonka ansiosta 1700-luvun ranskalaisen yläluokan seksuaalisia valtapelejä seurataan kuin suurempaakin jännitysnäytelmää, tylsiä yksityiskohtia myöten? Mikä tekee näytelmästä merkityksellisen suomalaiselle katsojalle vuonna 2008? Viittaus puutarhanhoitoon ja aviomiehen viherpeukaloon?

Vaarallisia suhteita perustuu Pierre Choderlos de Laclosin vuonna 1782 julkaisemaan klassiseen kirjeromaaniin. Teos kertoo kahden aristokraatin kostonkierteestä, jossa ei tunneta armoa viattomia sivullisia kohtaan. Kuumista juonenkäänteistään huolimatta Kansallisteatterin Vaarallisia suhteita on harvinaisen kylmä näytelmä.

Kirjan seksuaaliset valtapelit ovat innoittaneet jälkipolvet tekemään tarinasta useita elokuva- ja näyttämösovituksia. Brittiläinen Christopher Hampton on tehnyt Vaarallisista suhteista sekä suositun näyttämösovituksen että Oscar-palkitun käsikirjoituksen elokuvaan Valheet ja viettelijät (1988, ohj. Stephen Frears). Kirjeromaanista on löytynyt paljon melodramaattista toimintaa, mutta jäljelle on jäänyt myös häiritsevän paljon kirjeiden lukua ja niistä puhumista.

Dramatisoinnin haasteena on myös se, kuinka välittää kirjeissä paljastetut ajatukset ja tunteet katsojalle, jotta julmat hahmot säilyttäisivät syvyytensä. Hamiltonin käsikirjoittamista versioista elokuva tuntuu onnistuvan tässä paremmin kuin näytelmä. Ainakin Katariina Lahden ohjaamassa versiossa taistelupari markiisitar de Merteuil ja kreivi de Valmont ovat yksiulotteisesti pakkomielteisiä, kostonhaluisia ja moraalisesti läpimätiä. Yksi markiisittaren monologi siitä, kuinka hän opetteli viekkaaksi peluriksi pärjätäkseen miesten maailmassa, ei riitä tuomaan hänen hahmoonsa kiinnostavia ulottuvuuksia.

Koska näyttämösovitus on Stephen Frearsin ohjaaman elokuvan sukulainen, vertailua ei voi välttää. Pahin ongelma ei ole kuitenkaan se, että mielessä kummittelevat Glenn Closen ja John Malkovichin hyytävän älykkäät roolityöt, vaan se, että Kansallisteatterin Vaarallisia suhteita on pikemmin puhuttu balettiesitys kuin ajattelemaan haastava puhenäytelmä. Kansallisteatterissa juonta kuljetetaan puuduttavan yksityiskohtaisella dialogilla. Katsojana aloin hamuilla pikakelausnäppäintä jo 10 minuutin jälkeen.

Sekä Valheet ja viettelijät -elokuvassa että Kansallisteatterin näytelmässä herkutellaan 1700-luvun yläluokan loisteliailla puvuilla ja mahtipontisilla lavasteilla. Kauniin kuoren sisällä pesii moraalinen mätäpaise. Lähes kaikki vehkeilevät ja vehtaavat vieraissa vuoteissa. Valitettavasti suurieleiset lavastevaihdot ja kauko-ohjattu krumeluurien kavalkadi jähmettävät näyttelijät. Katariina Kaitueen markiisitar täyttää Suuren näyttämön karismallaan, mutta rooli on yllätyksetön. Tulkinnassa on samat, monista aikaisemmista rooleista tutut painotukset. Raivokohtaukset tuntuvat syttyvän tyhjästä.

Timo Tuomisen rooliin kreivi de Valmontina olisi toivonut rauhaa. Mies huhkii naisten hameenhelmoissa ja niiden alla sellaiseen tahtiin, että roolista jää huolimaton maku, vaikka ainekset ovat hyvät. Tuomisen Valmont on karmea olento. Hän ei niinkään keimaile itseään kretonkien alle, vaan puskee päälle hullunkiilto silmissä. Luostarissa kasvaneen 15-vuotiaan Cécilen hän pikemmin raiskaa kuin viettelee. Raakuuden korostaminen ei ole huono valinta ohjaajalta, mutta tämä tuo näytelmästä esille yhä vastenmielisempiä piirteitä. Vanhempi mies käyttää lasta hyväkseen ja yllättävän helposti lapsi suostuukin miehen seksioppilaaksi. Ihan kuin näytelmä puhuisi pedofiilien ja raiskaajien puolesta: ”Vaikka ne sanoo ei, ne haluaa sitä kuitenkin.” Muutenkin katsojilta yritetään irrottaa muutamat naurut niiden kustannuksella, jotka joutuvat pääparin julmien juonien uhreiksi. Huumori istuu tähän sairaaseen tarinaan erittäin huonosti.

Vaikeaa on niellä myös sitä, miten helposti naiset lankeavat sellaisen miehen pauloihin, jonka varsin hyvin tietävät armottomaksi häntäheikiksi. Pisimpään pistää hanttiin siveä Rouva de Tourvel. Ikävä kyllä Marjaana Maijala jää tässä tärkeässä roolissa liian vaisuksi. Ilmaisu ja ääni eivät riitä Suuren näyttämön ja tämän näytelmän monumentaalisiin mittoihin. Koska rouva de Tourvelin ja kreivi de Valmontin afääri jää ponnettomaksi, ei kreivin yllättävä kiintyminen tunnu uskottavalta.

Ennen kuolemaansa kreivi pyytää anteeksi rouva de Tourvelilta, jonka oli jättänyt kylmästi pelätessään maineensa puolesta. Samalla hän luovuttaa kirjeet, jotka pilaavat markiisittaren maineen peruuttamattomasti. Alkuteoksessa markiisitar sairastuu vakavasti ja menettää toisen silmänsä. Hamilton taas päättää elokuvan ja näytelmän kohtaukseen, jossa markiisittarelle buuataan oopperassa. Äärimmäisen tehokas lopetus Frearsin elokuvassa, Kansallisteatterissa päälle liimattu ja valju.

Jos näytelmästä hakemalla hakee jotain kosketuspintaa nykyhetkeen, se löytyisi varmaan siitä, kuinka salaisiksi aiottujen yksityisten viestien repostelu voi pudottaa henkilön arvostetusta asemasta. Vaikka Ilkka Kanervan tapausta käsiteltiin kuin suurempaakin draamaa, hän on pieni peluri verrattuna markiisittaren ja kreivin kaltaisiin tunteettomiin hirviöihin. Jostain ihmeen syystä elokuva ja teatteri haluavat tuoda tämän psykopaattisen parivaljakon valokeilaan yhä uudelleen, vaikka heidän kohtalonsa tuskin tarjoaa katsojalle mitään muuta ymmärrystä ihmiselämästä kuin että paha saa aina palkkansa. Niin kuin Disney-elokuvissa.

Tiedot

Vaarallisia suhteita

KÄSIKIRJOITUS: Christopher Hamilton. Perustuu Pierre Choderlos de Laclosin romaaniin Les liaisons dangereuses.
OHJAUS: Katariina Lahti
ROOLEISSA: mm. Katariina Kaitue, Timo Tuominen, Terhi Panula, Anna Paavilainen, Marjaana Maijala, Marjukka Halttunen, Heikki Pitkänen, Tuomas Kiiliäinen
LAVASTUS: Kati Lukka
PUKUSUUNNITTELU: Tarja Simonen
VALOSUUNNITTELU: Esa Kyllönen
ÄÄNISUUNNITTELU: Juha Tuisku
NÄYTTÄMÖLIIKUNTA: Tamara Perovuo
MIEKKAILUN KOREOGRAFIA: Seppo Kumpulainen

Ensi-ilta Suomen Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä 7.4.2008