Julkaistu: 06.03.2008

Ähtäriin

Kulttuuriareena Gloriassa on nähtävissä kiinnostava kasvukertomus, jonka on kirjoittanut nuori lupaus Iira Halttunen. Johanna Freundlich on ohjannut railakkaan esityksen, joka varmasti herättää keskustelua sukupolvirajojen yli.

Kom-teatteri on tuottanut kiinnostavan esityksen, jonka arvioiminen on melko hankalaa. Esityksen on kirjoittanut nuori lupaus, 14-vuotias Iira Halttunen, joka on poimittu kirjoitustyöpaja Kom-tekstin suojiin. Tilanne on historiallinen, koska en tiedä nyky-Suomen ammattiteatterissa vastaavaa tapausta, jossa olisi käytetty niin nuoren kirjoittajan tekstiä. Onko teos siis yhteismitallinen kenen tahansa näytelmäkirjailijan kanssa? Näin täytyy olla, koska Ähtäriä esitetään julkisesti ammattilaisvoimin ja toivottavasti nuortenkin kiinnostusta herättäen.

Ähtärin perusasetelma on mielenkiintoinen. Paikkakuntahan on kuuluisa eläinpuistostaan ja tavallaan sinne kuuluvina roolihenkilöt esitellään lavastusta myöten. Kimmo Viskarin visuaalisessa suunnittelussa näyttämöä hallitsee vino, ruohomaton peittämä lava, katosta roikkuu vaakatasossa oksainen puu. Vasemmalla puolella on tyylitelty metallinen kerrossänky, kuin häkki. Vinossa maailmassa esitellään vähintään yhtä vinksahtaneet hahmot.

Keskushenkilö on 11-vuotias Satu (Anna-Maija Tuokko), jonka erikoista elämää seurataan vielä omituisemman viiteryhmän kautta. Isä (Matti Onnismaa) on alistuva alkoholisti ja duunari, äiti (Sari Mällinen) on psykopaatti-alkoholisti, josta ei välillä saa selvää, onko hän ihminen vai eläin. Tässä perheessä äiti hakkaa isää. Sadun veli, Aleksi (Santtu Karvonen) elää omissa maailmoissaan lappustereoiden kanssa ja pohtii hämmentyneenä mahdollista homouttaan. Kuulokkeissa raikaa Nirvana, ja Curt Cobain on Aleksille jumala. Sadulle taas Aleksi on jumala. Sadun bestis on neljä vuotta vanhempi Tuuli ( Teemu Palosaari), joka vilkuilee myös Aleksia. Pian käy ilmi, että nuori neito onkin transu, oikealta nimeltään Niila. Porukan liepeillä pyörii myös mopoileva älykkö-kummajainen Aristoteles (Eero Milonoff). Onko aihepiiri kliseinen, vai nuoren kirjoittajan todellisuutta? Käsiohjelmassa Halttunen kertoo, että häntä kiehtoo toden ja fiktion sekoittaminen. Juuri siitä taitaa olla kysymys. Näytelmässä seurataan nuorten kasvukipuja, toiveita, pettymyksiä, myös toisista välittämistä.

Esityksen kiinnostavin piirre on Halttusen omintakeinen kieli ja sitä kautta suhde ympäröivään todellisuuteen. Mehevä murre sallii outoja, kiinnostavia ilmaisuja, ja ronskin kielenkäytön sisällä vilahtelee kasvun kipuja, epätoivoa, rakkaudenkaipuutakin. Esitys on nousta rankaksi kasvukertomukseksi. Tosin jo ensimmäisestä repliikistä alkaen toistettu v-sana vesittää uskottavuutta. Alatyylisiä ilmaisuja lähtee päähenkilönkin suusta kymmeniä. Tai sitten olen jälleen liian sinisilmäinen ja vanhanaikainen katsoja. Juuri noinhan nykynuoret taitavat puhua, mutta jaksaako sitä kuunnella tautologisesti teatterissa. Harmaalla alueella liikutaan.

Johanna Freundlich on ohjannut esityksen yllättävän yksi yhteen tekstin kanssa. Aikuiset näyttelijät näyttelevät teinejä. Regressio jyllää. Alussa kohkaaminen ja kirkuminen häiritsee. Ainoa aikuisena pysyttelevä on Matti Onnismaan surumielinen isä. Hahmoissa on tyylittelyä, mutta sitä olisi kaivannut lisää. Tuokko kannattelee kertojan roolia välillä aidosti veljeään ihaillen, välillä vimmaisesti ympäristönsä kiroten. Karvosen ja Tuokon kohtauksissa etenkin loppupuolella on aitoa välittämistä.

Näytelmän roolituksessa outolinnut, Milonoffin ja Palosaaren hahmot ovat kiinnostavimmat. Milonoffin suusta kuullaan mehevimmät ja hulluimmat repliikit, Palosaarella taas on hallussa eroottisen sensuelli elekieli transseksuaalin roolissaan. Vaikka hahmo tulee kaapista ulos nuorena miehenä, salaperäinen pehmeys säilyy.

Toisessa näytöksessä Mällinen ja Onnismaa pääsevät irrottelemaan karmeina rippikoulun vetäjinä. Karvonen ja Palosaari pakotetaan leikkimään häitä, ja hulvaton näytelmä alkaa kääntyä tragediaksi. Tässä kohden tyylittely ja energian piiskaaminen toimi hyvin. Anarkistinen meininki saa jalan vipattamaan ja suun virneeseen. Esitys rauhoittuu ja seestyy loppua kohden, kuin kyseessä olisi ollut painajaisuni. Hahmot heräävät todellisuuteen ja arki jatkuu. Ähtäriin on kiinnostava ja hämmentävä esitys, joka toivottavasti herättää keskustelua sukupolvirajojen yli.

Tiedot

Iira Halttunen: Ähtäriin

eli Kaunein poika heti Morrisonin jälkeen

OHJAUS: Johanna Freundlich
ROOLEISSA: Anna-Maija Tuokko, Santtu Karvonen, Sari Mällinen, Matti Onnismaa, Eero Milonoff, Teemu Palosaari
VISUAALINEN SUUNNITTELU: Kimmo Viskari
ÄÄNISUUNNITTELU: Antti Mäkelä
VALOSUUNNITTELU: Jukka Kuuranne
DRAMATURGIT: Okko Leo, Pipsa Lonka/ KOM-teksti

Kantaesitys Kulttuuriareena Gloriassa 28.2.2008