Julkaistu: 21.12.2006

Viimeinen juna länteen

Raija Talvion näytelmä kuvaa kipeästi elämän tärkeitä valintoja vuoden 1944 tilanteessa, menetetyssä Karjalassa. Romantiikan ohella luvassa on paljon pohdittavaa ihmisarvosta ja humaanisuudesta. Taru Mäkelän ohjaus on vahvojen naisnäyttelijöiden draamaa.

Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä tarkastellaan lähihistoriaa kiinnostavasta vinkkelistä. Raija Talvion uutuusnäytelmää mainostetaan romanttisena sota-aikaan sijoittuvana draamana. Toki romantiikkakin on läsnä, mutta myös puhuttelevuus ja suomensukuisten kansojen kohtalo. Taru Mäkelän ohjauksessa korostuu henkilökohtainen taso, eikä suotta: sekä käsikirjoittajan, ohjaajan, puvustajan että lavastan juuret ovat menetetyssä Karjalassa. Käsiohjelmaan on koottu koskettava ja ainutlaatuinen pienoisalbumi sota-ajan muistoista.

Näytelmässä eletään jatkosodan loppuvaiheita kesällä 1944. Kaikki on hiuskarvan varassa, Suomen kohtalo vaakalaudalla. Tapahtumapaikka on Äänislinna Karjalan kannaksella. Tapahtumat alkavat kuitenkin kauempaa, 1920-luvun Suur-Suomi-ideologiasta. Suomalaisuutta nostamaan ja suomensukuisia kansoja yhdistämään perustettiin Akateeminen Karjala-Seura, AKS. Liikkeen haave alkoi sitten toteutua jatkosodan hyökkäysvaiheessa Saksan tuella. Äänislinnaan perustettiin siirtoleiri kokoamaan ja erottelemaan valloitettujen alueiden asukkaita. Osalle oli tarkoitus antaa Suomen kansalaisuus, osa oli tarkoitus lähettää Saksaan. Nyttemmin on selvää, että näiden siirtoleirien selkeämpi termi on keskitysleiri ja Saksassa ei-toivotut, kuten esimerkiksi ukrainalaiset, olisivat päätyneet suoraan kaasukammioon. Järkyttäväksi asian tekee se, että tästä kaikesta voi oikeastaan puhua julkisesti ja teatterin keinoin vasta nyt.

Vuonna 1944 Suomi oli jo käynyt vuosia sotaa, siihen oli totuttu ja osa oli hommannut uuden ammatin, tai ainakin saanut töitä sodan takia. Viimeinen juna länteen kertoo näistä ihmisistä ja heitä kohtaavista muutoksista. Näytelmän alussa kapteeni Kairanto (Juha Muje) kuuntelee innostuksen vallassa gramofonilta tekemäänsä tallennetta liiviläisen runonlaulajan, Anastasia Mikkojevan (Soila Komi) tulkinnoista. Taustalla kiiluu pahaenteinen piikkilanka-aita. Kapteenia kiinnostaa leirin komentamista enemmän perinteen keruu. Peräytyminen merkitsisi haastattelumateriaalin työstämistä Helsingissä väitöskirjaksi asti. Muje piirtää hahmosta taitavasti vähän hajamielisen professorin, jonka silmät lopulta avautuvat. Kapteenin työkaveria ja oikeaa kättä, fanaattista oikeusupseeria näyttelee kiukkuisasti Antti Pääkkönen.

Upseeriston ja keskitysleirin tärkeänä silminnäkijänä toimii lääkäri Tuurela (Olli Ikonen). Aatteen puolesta rotuopillisia mittauksia tehneestä lääkäristä tulee lopulta näytelmän omatunto. Toisten minuuden sota turruttaa, toisten herättää. Surumielisen ja oikeudentajuisen Ikosen ja hämmentyneen Mujeen kohtaukset ovat esityksen parasta ydintä.

Talvion näytelmässä pohtivien miesten rinnalle nousevat vahvat naiset. Sotaa käydään myös naisista ja naisten kautta. Wanda Dubiel näyttelee uljaasti Irja Saloa, hotelli Äänislinnan johtajatarta. Tälle naiselle sota on merkinnyt bisneksiä ja vetäytymisessä tärkeintä on hotellin irtaimiston täydellinen ja asianmukainen pakkaus. Tulevaisuus Suomessa on kiinni lakanapinoista ja kristallikruunuista mutta myös sydämen valinnoista.

Kristiina Halttu esittää tyylikkäästi ja karismaattisesti viihdetaiteilijatar Juulia Paanasta. Hänellekin sota on merkinnyt työtä, kiertue-elämää, romanssejakin. Esityksen nostalgisimpia hetkiä ovat sotilaiden Haltulle laulama serenadi ja Haltun komeasti tulkitsemat Katupoikien laulu ja Potkut sain.

Sota merkitsi lopullista muutosta myös rajan takaisille naisille. Soila Komi tulkitsee hienosti omapäistä ja kansaansa puolustavaa runonlaulajaa. Liivin kieli on uskomattoman hyvin hallussa. Maria Kuusiluoma esittää vahvasti venäläistä Sonjaa, jonka kohtalo on karu: yksinhuoltajaäiti toimii keskitysleirin tulkkina. Jääminen venäläissotilaiden jalkoihin merkitsisi varmaa kuolemaa. Ainoa pelastus olisi kihlaus suomalaisen kanssa ja lähtö Suomeen. Tytärtä näyttelee uskottavasti Jade Viljamaa.

Sotilasporukasta tärkeiksi nousevat lupsakka Markku Maalismaa, Jani Karvinen ja etenkin Antti Luusuaniemi. Röyhkeän sotamies Santasen hahmossa tiivistyy puhumaton osa suomalaista historiaa. Sotaan kyllästynyt nuorukainen pelaa omaan pussiinsa ja käyttää häikäilemättä hyväkseen muita säästääkseen oman nahkansa. Kylmäpäisesti Luusuaniemi pyytää rakastajatartaan pakkaamaan repun ruokineen yksinäistä pakoa varten. Joutuuko hahmo sitten kenttäoikeuteen, jää arvoitukseksi.

Taru Mäkelän ohjaus on realistista ja selkeää. Epookkia kunnioitetaan. Näyttelijät saavat aikaa ja tilaa pohtia kipeitä valintojaan. Kati Lukan lavastus piikkilanka-aitoineen on tyly ja toimiva. Tyylittely näkyy Hannu Lahtelan valoissa ja etenkin kuuluu Sanna Salmenkallion upeassa äänimaisemassa. Epävireinen, kummitusmainen piano saa rinnalleen herkän jousikvartetin ja sota-ajan iskelmiä.

Tyylikäs esitys on takapainotteinen. Alkupuolella on turhan paljon vatvomista ja ihmissuhteiden setvimistä. Esitys on muuttua sota-ajan saippuadraamaksi. Totuttelemista oli myös sotilaiden puhekielisyydessä. Onneksi väliajan jälkeen löytyy oikea rytmi, todellisuuden läsnäolo. Tieto Viipurin menetyksestä sai myös yleisön pidättelemään henkeään. Viimeisen evakkojunan lähtö muuttuu tosiasiaksi.

Tärkeäksi teemaksi nousee valintojen kipeys. Mikä lopultakin on tärkeintä ja kuinka tehdä valinnat poikkeustilanteessa. Tehdäkö uhraus isänmaan vai rakkauden puolesta? Ollako rehellinen, vai pelatako viimeiseen asti? Onko ihminen arvokas rotuun katsomatta? Esitys tarjoaa useita vaihtoehtoja. Tietyin varauksin Viimeinen juna länteen voisi olla suomalainen Casablanca. Tällä kertaa tarina päättyy kiinnostavasti kesken. Uutta mahdollisuutta ja toivoa symboloiva kristallikruunu jää lopulta evakoilta Äänislinnan asemalle.

Tiedot

Raija Talvio: Viimeinen juna länteen

Ohjaus: Taru Mäkelä
Rooleissa: Wanda Dubiel, Antti Luusuaniemi, Juha Muje, Maria Kuusiluoma, Rauha Buchwald/ Elli Ralli/ Jade Viljamaa, Olli Ikonen, Antti Pääkkönen, Kristiina Halttu, Soila Komi, Markku Maalismaa, Tuomas Kiiliäinen, Pete Lattu, Heikki Pitkänen, Jani Karvinen, Samuli Punkka, Kasimir Baltzar
Lavastus: Kati Lukka
Puvut: Marjukka Larsson
Musiikki: Sanna Salmenkallio
Valosuunnittelu: Hannu Lahtela
Äänisuunnittelu: Iiro Iljama ja Sanna Salmenkallio
Naamiointi ja Kampaukset: Pauliina Manninen

Suomen kantaesitys Kansallisteatterin 15.12.2006
Esityksen kesto 2 t 30 min