Julkaistu: 20.11.2005

Kotimme Auschwitz

Hengissä säilymisen syventävä oppimäärä
Tadeusz Borowskin keskitysleirikertomukset kuvaavat Auschwitzin raadollista arkea, jossa kaikki on sallittua kun kukaan ei ole näkemässä. Ankarissa oloissa ei ole sellaista rikosta, jota ihminen ei tekisi säilyäkseen hengissä.

On sanomattakin selvää, että Kotimme Auschwitz on karua ja raskasta luettavaa. Jos pelkkä takakansiteksti riittää nostamaan kyyneleet silmiin, on lukiessa pidettävä sulattelutaukoja. Mieli ei pysty käsittelemään kerralla kaikkia kauhuja, vaan alkaa suojautua ja haparoida tukea faktoista. Mutta kuinka mitkään tosiasiat tässä tapauksessa voisivat tuoda järkeä järjettömyyteen? Kylmän systemaattisessa tuhoamiskoneistossa kuoli viidessä vuodessa kaksi miljoonaa ihmistä. Pelkästään yhdellä keskitysleirillä!

Tadeusz Borowski ei ollut juutalainen. Hän edusti Auschwitzin vankien enemmistöä: hän oli nuori puolalainen mies, joka kuului älymystöön. Älymystön sulkeminen leireille oli perusteltua, sillä ilman opettajia, tiedemiehiä, kirjailijoita ja muita Puolan kansaa ja koko Eurooppaa oli helppo johtaa harhaan.

Vuonna 1922 Ukrainassa syntyneen Borowskin koko lapsuus ja nuoruus kuluivat valtion harjoittaman mielivallan sekä sodan varjossa. Kun hän oli 20-vuotias, hänen ensimmäinen runokokoelmansa ilmestyi suppealevikkisenä omakustanteena. Samoihin aikoihin hän opiskeli
maanalaisessa yliopistossa puolan kieltä ja kirjallisuutta. Koska korkeakoulutus oli saksalaismiehityksen aikaan puolalaisilta kielletty, Borowski pidätettiin opintojensa vuoksi ja teljettiin Varsovan pahamaineiseen Pawiak-vankilaan. Vuoden 1943 huhtikuussa hänet siirrettiin
Auschwitziin.

Auschwitzin vankien päivärutiineja kuvaavissa kiihkottomissa novelleissaan Borowski on armoton itselleen. Hän ei ihmettele hurskastellen miksi jäi henkiin, vaan kertoo kuinka pelasti nahkansa varastelemalla, juonimalla ja uhkailemalla. Pahuuteen sukeltaa ensin pakosta, sen jälkeen tottumuksesta ja lopulta mielihyvästä. Borowski nauttii sadistisesti vallastaan: hänen etuoikeutettuna tehtävänään on ottaa vastaan Auschwitziin lähetettävät ihmismassat.

Täyteen ahdetuista junavaunuista vyöryy kaksi jonoa: vahvat työleirille, heikot kaasukammioon. Borowski toivoo, ettei kuljetuksia lopeteta, sillä ne ovat hänen elinehtonsa. Saapuvien omaisuus - ruoka, vaatteet, tarve-esineet ja korut - kasataan pinoiksi ja varastoidaan Kanada-nimiseen parakkiin. Monet tavarat katoavat Borowskin ja kumppaneiden taskuihin, sillä varastelu on selviytymiskeinoista tärkein. Sillä, jolla on syötävää ja mitä tahansa muuta kaupattavaa tai vaihdettavaa, on myös parhaat mahdollisuudet jokapäiväisessä henkiinjäämiskamppailussa. Siinä turmeltuu jokainen, joka tahtoo pelastua.

Kun jotain järkyttävää tapahtuu, ihminen etsii vimmaisesti syyllisiä. Borowskin novelleissa Auschwitz näyttäytyy paikkana, jossa viattomia ei ole. Jos haluaa välttyä kuolemalta, on muututtava osaksi järjestelmää, jossa normaalit moraalikoodit eivät päde. Silloin poika lähettää isänsä
teloitettavaksi, juutalaiskirjuri laatii listaa kaasutettavista juutalaisista, puolalainen vanki mielistelee SS-sotilasta ja nainen menee sänkyyn komentajan kanssa, joka on tappanut hänen lapsensa. Leirissä
vallitsee kateuteen perustuva oikeudenmukaisuus: kun vahva sortuu, ystävät pitävät huolen, että hän luhistuu toden teolla. Myötätuntoa ei ole, vaikka joskus Borowski mainitseekin jonkin yksittäisen tapauksen, joka on säpsähdyttänyt hänen turtunutta mieltään: tutut kasvot vastatulleiden
joukossa, lapsensa kieltävä kaasukammioon matkalla oleva äiti... Riipaisevinta on, että toisinaan vangit löytävät näistä tilanteista sysimustaa huumoria.

Borowskin kirjan niminovelli on kirje hänen morsiamelleen Marialle, joka on Auschwitzin naisten leirissä. Pitkä sähkömies kantaa rakastavaisten postia kengissään yli leirirajojen. Kirjettä kirjoittaa rakastunut mies, jonka terävän filosofisiin huomioihin sisältyy jopa hätkähdyttävää leppoisuutta ja hyväntuulisuutta. Keskitysleirilläkin voi kokea onnenhetkiä: vankitoverin häät ja Marian lähettämät kortit. Kastanjapuun varjo on kauniin vihreä ja lempeä ja suojaa polttavalta auringolta.

Pikkuruiset onnenaiheet ainoastaan täplittävät kahdentoista novellin synkkää kyynisyyttä. Lopulta Auschwitz muodostuu koko maailman kuvaksi, missä vahva käyttää hyväkseen heikkoa. Kaikki on bisnestä ja kaupankäyntiä. Moraali, sivistys ja oikeudenmukaisuus ovat loppujen lopuksi pelkkiä sanoja, jotka eivät johda tekoihin. Rikolliset ja hyväntekijät unohdetaan yhtä nopeasti eikä rikoksesta rangaista tai hyvyydestä palkita. Mikä on ihmisen vastuu maailmasta? Borowski kysyy. Kannattaako maailman parantamisen vuoksi kuolla?

Tadeusz Borowski vapautui keskitysleiriltä vuonna 1945 ja alkoi heti kirjoittaa Auschwitzia käsitteleviä kertomuksia, jotka julkaistiin vuotta myöhemmin. Hän koetti sopeutua arkeen menemällä naimisiin, olemalla poliittisesti aktiivinen ja jatkamalla kirjailijan uraansa. Elämä tuntui kuitenkin yhdentekevältä ja mahdottomalta: ennen niin uteliaasti maailmaa tarkkaillut Borowski huomasi olevansa halveksiva ja välinpitämätön. Heinäkuussa 1951 hän teki itsemurhan. Edes neljän päivän ikäinen tytär ei pitänyt häntä kiinni elämässä.

"Se, joka unohtaa menneen, joutuu elämään sen yhä uudelleen", lukee nykyään erään Auschwitzin parakin seinässä. Maailma unohtaa koko ajan eikä tunnu oppivan mitään. Ei Auschwitz ole menneisyyttä; se on läsnä nyt. Kun lehtien ja tv:n saippuaoopperoita raaputtaa pinnalta, alta paljastuu tällä hetkellä tapahtuvia katastrofeja ja kansanmurhia. Mutta mitäpä niistä: oma elämä on kuitenkin se tärkein.

Tiedot

Tadeusz Borowski: Kotimme Auschwitz

Toimittanut ja suomentanut Martti Puukko.
Like 2005, 192 s.