Julkaistu: 29.01.2004

Punainen erokirja

Kadonnutta aikaa etsimässä
Muisti ja kirjallisuus sopivat hyvin yhteen. Muisti rakentelee tarinoita, rikkoo muotoa, on ristiriitainen itsensä kanssa. Muisti on ollut modernin kirjallisuuden suuria tutkimuskohteita. Viime vuoden lopussa Finlandia-palkittu Pirkko Saisio rakentaa romaanissaan PUNAINEN EROKIRJA muistin palasista kiihkeän ajankuvan ja koskettavan kasvutarinan, jossa sydämen taistelulaulu on aatteen lippua punaisempi.

HÄMEENTIELTÄ KANSALLISTEATTERIIN
PUNAINEN EROKIRJA on kolmas osa Saision vuonna 1998 aloittamassa omaelämäkerrallisessa trilogiassa, joka seuraa tulevan näyttelijän ja kirjailijan vaiheita värikkäästä lapsuuden kodista ensin nuoruuden kynnykselle ja lopulta varhaiseen aikuisuuteen. Saision kerrontaa sävyttävät alusta asti voimakas ironian taju ja musta huumori. Tapahtumia katsoo aikuinen nainen, jolle inhimillisestä heikkoudesta on tullut osa elämän katkeransuloista kauneutta. EROKIRJAssa eletään kuusi- ja seitsemänkymmentäluvun vaihdetta. Nuori Saisio on päässyt Helsingin yliopistoon lukemaan kotimaista kirjallisuutta. Kirjallisuudenopinnot jäävät kuitenkin taka-alalle kun nouseva taistolaisaate ja teatterimaailma tempaavat nuoren naisen mukaansa. Samoihin aikoihin elämä mullistuu muutenkin. Klovnisilmäinen tyttö yliopistolta avaa Saisiolle oven ”hämärään, viettelevästi tuoksuvaan huoneeseen”, jonne astuminen vielä tuohon aikaan on Suomen rikoslain mukaan rikos. Kalevankadulla tapaavat salaa toisiaan miehiä rakastavat miehet ja naisia rakastavat naiset.

Sydän ja aate riuhtaisevat Saision irti symbioottisesta suhteesta vanhempiin, erottavat hänet omaksi itsekseen. Romaanisarjan aiemmissa osissa voimakkaan yhteisölliseksi maalautunut perhepiiri vaihtuu itsenäisesti kokevan ja omilla ehdoillaan elävän aikuisen kamppailuksi rakkauselämän alkutaipaleen sokkeloissa. Taitekohtaan liittyy voimakas menetyksen tunne. Kirjan traagisimpia hetkiä on se, kun äidin häpeä ja ahdistus tyttären homoseksuaalisuudesta pystyttää seinän Saision ja hänen sukunsa väliin. Äidin kielto, ettei asiasta saa puhua, pitää loppuun saakka.

PUNAINEN EROKIRJA onkin mielenkiintoinen näkökulma paitsi paljon tapetilla olleeseen 70-luvun poliittiseen liikehdintään, myös suomalaiseen homo- ja lesbohistoriaan. Kun homo- ja lesbokansa pari vuotta sitten juhli parilain läpimenoa eduskunnassa, 70-luvulla juhlan aiheena oli homoseksuaalisuuspykälän kumoaminen rikoslaista. Aika oli kypsä Seta ry.:n perustamiselle, yhdistyksen, jolle Saisio joulukuussa tunnusti julkisesti kiitollisuutensa palkintoshekin muodossa. Tasa-arvoisuusaatteen pioneerit laittoivat 70-luvulla itsensä likoon aivan eri tavalla kuin nykyään käydessään rohkeaa taisteluaan asennemuutoksen puolesta. Tähän joukkoon Saisio kuului toisaalta itsekin. Lesborakkauden julkinen osoittaminen ei aikanaan ansainnut aplodeja myöskään Teatterikoulussa, jonka johto kuitenkin piti itseään edistyksellisenä ja poliittisesti tiedostavana.

TARINAA TARINASTA
Saision romaanisarja edustaa kirjallisuudenlajia, joka Suomessa ei ole hirveästi ottanut tuulta alleen. Omaelämäkerrallisia romaaneja ja elämäkertoja löytyy, mutta harva kirjailija dekonstruoi faktan ja fiktion rajaa samassa määrin kuin Saisio, joka jatkuvasti horjuttaa lukijan luottamusta itseensä kertojana.

Muistamisen ja tarinan kertomisen rinnasteisuus on yksi rakenteista, joiden ympärille romaani muodostuu: edellinen on alisteista jälkimmäiselle. Toisaalta muistaminen sinänsä on myös jo tarinan kertomista, joidenkin yksityiskohtien korostamista toisten kustannuksella, teemojen etsimistä ja niiden täydentämistä. Tämän herkkäliikkeisen prosessin Saisio vangitsee loistavasti niukkaeleisen ja fragmentaarisen tyylinsä kautta. Kielen toisinaan lähes autistinen toisteisuus ja näkökulman kaksoisvalotus (häilyminen minä ja hän pronominien välillä) tuovat lukijan mukaan muistamisen tapahtumaan, hetkeen jolloin ihmiset muuttuvat henkilöiksi ja kokemukset tarinoiksi.

PUNAINEN EROKIRJA on selvästi synkempi kuin sarjan edelliset osat. Muistelmakirjallisuuteen usein liittyvä haikeus äityy paikoitellen ahdistukseksi, edelleen eläviksi eron ja menetyksen viilloiksi. Tämä siitä huolimatta, että uuden elämän syntymä kuolevan suhteen raunioille on yksi romaanin keskeisistä tapahtumista. Eron teema hallitsee kuitenkin myös Saision kuvausta suhteestaan tyttäreensä, Sunnuntailapseen. Kirjan päättyessä Sunnuntailapsi lähtee omille teilleen ja Saisio kamppailee kiinni pitämisen halunsa kanssa. Sarjan viimeiseen osaan tämä sopii oikein hyvin. Muistaminen ja tarinan kertominen ovat keinoja tuoda läsnäolevaksi paikkoja ja ihmisiä, jotka ovat poissa. Tarinan päättyminen puolestaan merkitsee heistä luopumista. Myös lukijalle.

PUNAINEN EROKIRJA on hieno päätös hienolle trilogialle, kirjallisuutta joka varmasti jää elämään suomalaiseen kirjallisuushistoriaan. Saisio on ehdottomasti Finlandia-palkintonsa ansainnut.

Tiedot

Pirkko Saisio: Punainen erokirja

(WSOY, 2003)