teatterijuttu

Teatterikorkeakoulun oppilastyössä seurataan maailmaa yhden kerrostalon asukkaiden kautta.
Teatterikorkeakoulun Mannerheimintiellä on Vappu Kuuluvaisen kirjoittama kunnianhimoinen yritys kuljettaa puolessatoista tunnissa yhden kerrostalon elämänkohtaloita. Eksistentiaaliset kriisit, fantasiaelementit ja arjen absurdiudesta äkkiarvaamatta puhkeava runollisuus antavat mausteensa esitykselle, joka vielä hakee muotoaan ja sanottavaansa.

Aino Kiven ohjaama Mannerheimintiellä on Kristiina Sedlerovan suunnittelema mukavan kokonaisvaltaisesti lavastettu teos: kerrostalomaista tuntua antaa katsojien taakse ja sivulle sijoitetut kohtaukset, joitain seurataan kameran välityksellä. En tiedä, onko kamera tässä tapauksessa mitenkään välttämätön.

Livekuva vähän laajentaa tilaa, mutta muutoin se ei nivoudu kovin tiukasti kerrontaan. Tärkein ja toimivin on kuitenkin takaseinä, jota yleisö katsoo lähes koko esityksen ajan: vaalea pressu, jossa tarjotaan vapaata mainostilaa. Jani-Matti Salon ja Marko Ahokankaan valojen ja äänten myötä kerrostalosta tulee hiukan aavemainen epäpaikka, ei ainakaan mitenkään viihtyisä.

Mannerheimintien henkilöt ovat kaikki tulossa jonkinlaiseen käännekohtaan elämässään, joko omasta tahdostaan tai pakon edessä. Vanha mies Urho (Severi Saarinen) ja häntä hoitava näkönsä menettänyt Hilda (Laura Alajääski) kommunikoivat vajavaisesti. Hilda lakaisee koko ajan katua ja Urho ei näe enää paljoa syitä elää. Toinen pari on Äiti (Kai Bäckström) ja elämänhalunsa kadottanut Poika (Mikko Virtanen). Kolmas pari on Vahva (Kimmo Tähtivirta) ja Reipas (Jaakko Nieminen).

Taloyhtiö on myynyt asunnon julkisivun mainostilaksi, eivätkä kaikki asukkaat pidä päätöksestä. Vanhus ei näe viimeisinä päivinään ikkunasta ulos, Poika murjottaa ja Äiti on huolissaan. Asetelman vertauskuvallisuus on kiehtova: Mihin kaikkeen ihminen on valmis suostumaan rahan takia? Mainostila ei sinänsä ole suuri asia, mutta siihen suhtautuminen paljastaa ihmisistä uusia puolia. Koti on niin intiimi alue, että sen sormeileminen nostaa intohimoja pintaan.

Esityksen keskushenkilö on ahdistunut Poika, joka majailee mielellään kellarissa eikä keksi, miksi pitäisi elää. Miksi pitäisi hankkia työ, tyttöystävä, auto ja asunto? Mikko Virtanen näyttelee hyvin Pojan ahdinkoa, synkkyyden syy on epämääräinen maailmantuska. Bäckström antaa Pojalle hyvän vastapainoa, sillä Äidin ahdinko on myös koskettava. Äiti toistelee tavallisuuttaan ja sitä, että on tehnyt kaikkensa. Kenties siinä onkin Pojan umpikujan syy, ylihuolehtivainen Äiti.

Mukaan mahtuu siellä täällä piipahtavia henkilöitä, jotka antavat ikään kuin omia vihjeitään Pojalle siitä, mikä on elämän tarkoitus. Kiinnostavin ja lopulta avainhahmoksi kehittyvä on erikoinen jokerihahmo Huppu (Leena Harjunpää), joka tuo kosketuksen elämäniloon, mutta myös kuolemaan. Woodoo-rituaalit ja Hupun selkään kasvavat siivet antavat mystisen lisäkierroksen tarinoiden päälle. Mutta henkimaailmastakaan ei tunnu löytyvät ratkaisua Pojan eksistentiaaliseen ahdistukseen.

Henkilöiden keskustelu on jankkaavaa ja ihmiset puhuvat paljon toistensa ohi. Vähän samaan tapaan Kati Kaartinen käytti Kolmas-näytelmässään risteäviä ihmiskohtaloita hyväkseen. Nyt Vappu Kuuluvaisen käsikirjoitus on vielä vähän keskeneräisen oloinen. Hän osaa kirjoittaa aforistisia repliikkejä, mutta kokonaisuus vaatisi vielä konkreettisen ja abstraktin maailman tarkempaa tasapainottamista. Nyt yksityiskohtia ei ole tarpeeksi ja henkilöt uhkaavat jäädä niin yleisiksi, että mielenkiinto heitä kohtaan ehtii esityksen aikana hiipua.

Henkilögalleria on mehukkaasti esitetty, mutta tilanteet antavat aika vähän madollisuuksia syventää näyttelemistä.

Näyttelijät ovat väliin hyvässä yleisökontaktissa, mutta paikoin Aino Kivi on ohjannut näyttelijät esittämään kohtauksia liiaksi van toisilleen. Joitain näyttelijäopiskelijoita vaivaa vielä hitunen ujoutta ja arkuutta, joka karisee varmasti esityskertojen myötä.

Mannerheimintiellä antaa silti läpileikkauksen tämän päivän ihmisistä, joiden elintilaa ja ajatuksenvapautta rajoittavat monet ulkoiset ja henkiset esteet. Sairaus jäytää niin vanhoja kuin nuoria. Esityksessä on silti jonkinlainen yhteisöllisyyden tuntu tai ainakin yhteisöllisyyden kaipuu, joka antaa kokonaisuuteen valoa.

Maria Säkö
22.4.2010

Kuva: Kerttu Malinen

Mannerheimintiellä

Ensi-ilta: 21.4.2010 klo 19
Esityksiä 29.4.2010 saakka

Teksti: Vappu Kuuluvainen (D3, kandidaatin näytelmä)
Ohjaus: Aino Kivi (O3, kandidaatin ohjaus)
Lavastus: Kristina Sedlerova (Aalto-yliopisto, TAIK)
Puvustus: Venla Korvenmaa (Aalto-yliopisto, TAIK)
Valosuunnittelu: Jani-Matti Salo (VÄS-m)
Äänisuunnittelu: Marko Ahokangas (VÄS4)
Koreografia: Sonya Lindfors (TK)
Näyttelijät: Laura Alajääski (N3, kandidaatin roolityö), Kai Bäckström (N3, kandidaatin roolityö), Leena Harjunpää (TT), Jaakko Nieminen (T), Kimmo Tähtivirta (TEO), Severi Saarinen (N3, kandidaatin roolityö), Mikko Virtanen (N3, kandidaatin roolityö) sekä Anastasia ja Maria Antonenko ja Mishel Mishael (vier).

www.teak.fi

  WICKED
  END IT LIKE B*CK***
  LE FIL SOUS LA NEIGE
  VARJOFINLANDIA
  HOLOGRAM WALLS
  STAGE 2010
  PIMEÄ HASSU AINE
  LÄÄKÄRI VAIKKA VÄKISIN
  BARBAARIT - KAIKKI KÄSI KÄDESSÄ YHTEISEEN HAUTAAN
  ILTAA, NIMENI ON ANTON TŠEHOV
  CYRANO DE BERGERAC
  HELSINKI PRIDE 2010
  KUNINGAS JA HEVONEN
  PIKKU PIETARIN PIHA
  KUSTAAN PERILLISET
  PAKKOMIELTEENÄ MINÄ
  AGA-BOOM
  YHDESSÄ
  MYÖTÄTUNTO
  RUTTO
  ZACHE, TÄHTI JA KANERVANKUKKA
  VAIMONI ON TOISTA MAATA
  TODELLISUUDEN TUTKIMUSKESKUS
  CIRKO 2010
  KIRJA SULLE, RUUSU MULLE!