Julkaistu: 26.03.2015

Inherent Vice

Kuva: Wilson Webb © 2014 WARNER BROS. ENTERTAINMENT INC. AND RATPAC-DUNE ENTERTAINMENT LLC ALL RIGHTS RESERVED
Paul Thomas Andersonin elokuvassa ei ole tolkun häivää, mikä ei välttämättä ole lainkaan huono asia.

Kaksi ja puoli tuntia on elokuvan kestoksi mittava, jos kohta ei tänä päivänä epätavallinen. Istumalihaksilta se vaatii silti sen verran, että ihan turhan päiten ei moista rupeamaa pimeässä salissa viitsi viettää.

Paul Thomas Andersonin filmatisointi Thomas Pynchonin “mahdottomasta” romaanista saa paikoin ahterin puutumaan. Seikka ei tee katselukokemuksesta ajanhaaskausta, vaikka lopputulos jättää toivomisen varaa.

Inherent Vice on läpeensä omituinen komedia, miksikään muuksi sitä ei arvaa suoralta kädeltä kutsua. Mentaliteetiltaan se ratsastaa 1970-luvun jenkkinoirien kuten Roman Polanskin Chinatownin (1974) ja Robert Altmanin Pitkien jäähyväisten (1973) mainingeilla.

Yksityisetsivä Doc Sportello (Joaquin Phoenix) on silti valovuosien päässä Jake Gittesin ja Philip Marlowen vaivattomasta viileydestä. Doc tykkää huumeista, ja se näkyy: ruokkoamaton hippi on tasaisen pihalla kaikesta mitä Enkelten kaupungissa tai edes hänen lähietäisyydellään tapahtuu.

Sama kohtalo koituu katsojalle, joka yrittää seuloa psykedeelisestä sekamelskasta järjellistä juonikokonaisuutta. On dekkarin exä ja exän miljonääri-nyksä, porhon vaimo ja vaimon rakastaja ja rikollinen suunnitelma, paha, pannukakuista pitävä poliisi, pilviveikkoja, parittajia, konnia ja hammaslääkäreitä.

Mikään ei oikein liity mihinkään tai kukaan kehenkään toiseen, eikä minkään todenperäisyydestä ole takeita. Koherenssia ei kannata etsiä, jos kaikki on pelkkää pössyttelijän harhaa. Ovatpa elokuvan kirpeimmät kriitikot kutsuneet Andersonin uutuutta myös nimellä “Incoherent Vice”. 

Jos elokuvaa katsoo suosiolla huumetrippinä, voi sen hulppeasta huumorista ja mainioista näyttelijöistä nauttia ihan eri tavalla. Phoenix, Katharine Waterston, Josh Brolin, Reese Witherspoon, Benicio del Toro, Owen Wilson – heikkoa lenkkiä ei hörhöketjusta löydy.

Paul Thomas Andersonin edelliset elokuvat, Mestari ja There Will Be Blood, ovat niittäneet mainetta ja kunniaa aivan ansaitusti. Yksittäisen elokuvan ihailu ei silti välttämättä merkitse siitä pitämistä. Omaa suhdettani Andersoniin on usein leimannut tämä ambivalenssi.

Scientologia-eepos Mestarin (2012) rinnalla Inherent Vice on vaarassa latistua silkaksi gonzoiluksi, sillä vain harva jaksanee katsoa uutuuden toiseen (saati kolmanteen) kertaan. Molemmissa on kyse halusta tavoittaa aikakauden henki “fyysisesti” – Mestarissa painitaan koetun maailmansodan ja epätoivoisen libidon, uutuudessa hippiajan “kemiallisen tyhjiön” kanssa.  

Arvokkain ohje, jonka Inherent Vicen katsojalle voinee antaa, liittyy ajoitukseen. Mieti, milloin ja missä mielentilassa menet elokuvan katsomaan. Se, mikä yhtenä iltana näyttäytyy visuaalisen neron aikaansaannoksena, saattaa jonain toisena tuntua itsetarkoituksellisen typerältä arvoituksellisuudelta.

Tiedot

Inherent Vice

Yhdysvallat 2014

ENSI-ILTA 27.3.2015

OHJAUS Paul Thomas Anderson

KÄSIKIRJOITUS Anderson – Thomas Pynchonin romaanista

KUVAUS Robert Elswit

LEIKKAUS Leslie Jones

MUSIIKKI Jonny Greenwood

PÄÄOSISSA Joaquin Phoenix, Katherine Waterston, Eric Roberts, Josh Brolin, Reese Witherspoon, Benicio del Toro, Owen Wilson

 

KESTO 148 min