Julkaistu: 22.01.2015

Elina Brotherus

Elina Brotherus: La chambre 10 (La porte jaune) 2012, 80 x 100 cm
Elina Brotherus palaa valokuvissaan menneisyyteen.

Elina Brotherus (s. 1972) on tunnetuimpia suomalaisia valokuvaajia. Hänen uransa alkoi 1990-luvulla, jolloin valokuva teki ryminällä tuloaan kuvataidekentälle. Brotherusta voikin pitää yhtenä keskeisenä hahmona suomalaisen taidevalokuvauksen lähihistoriassa.

Omakuvat

Brotheruksen tavaramerkiksi muodostuivat omakuvat, joissa hän esiintyi hyvin henkilökohtaisissakin asetelmissa. Harkittu poseeraaminen ja totinen katse suoraan kameraan saivat aikaan intensiivisen ja paljastavan tunnelman.

Nyt esillä oleva näyttely on hieno kokonaisuus, jossa Brotherus rinnastaa Ranskassa vuonna 1999 ottamiaan kuvia samoilla paikoilla vuosina 2011 ja 2012 otettuihin kuviin. Kahdentoista vuoden aikaväli näyttää, mikä on muuttunut ja mikä on pysynyt samana. Näyttely on samalla jälleen kerran hyvin henkilökohtainen, mutta myös yksilöä laajempi tutkielma elämän ja ajan kulusta.

Näissä kuvissa Brotherus on muun muassa samassa huoneessa kuin kaksitoista vuotta sitten asuessaan Ranskassa ja opiskellessaan ranskan kieltä. Nuo varhaisempien kuvien post-it-laput ranskankielisine teksteineen puuttuvat nyt kuvista ja tilalla on vain varttunut nainen. Yhdessä uudessa kuvassa Brotherus on kuitenkin ranskaksi kertonut pidemmän tarinan taiteilijuudestaan post-it-lapuilla. Jotain on muuttunut ja jotain pysynyt samana.

Brotherus on tuonut uusiin kuviin myös hieman laajempaa tunneskaalaa. Vakavasti kameraa katsova nuori nainen on edelleen olemassa, mutta aina välillä hänen kasvoillaan kuvastuu tunteita, joita ei aiemmin ole pinnalle päässyt.

Maisemat

Omakuvien lisäksi esillä on maisemia. Brotherus alkoi kuvata 2000-luvulla enemmän maisemaa, tehden oikeastaan kameralla saman kuin taidehistorian varhaisemmat maisemamaalarit olivat tehneet öljyllä kankaalle. Hän toi myös itsensä osaksi maisemaa, ollen usein selin kameraan. Brotherukselle ominaista on myös automaattilaukaisimen johdon näkyminen kuvissa. Se korostaa kuvien rakennettua luonnetta ja alleviivaa tekijän tietoista läsnäoloa.

Brotherus loi itselleen tunnistettavan tyylin, jota sittemmin monet ovat enemmän tai vähemmän onnistuneesti seuranneet. Karrikoidusti voisi sanoa, että jossain vaiheessa nainen maisemassa oli lähes ainoa aihe valokuvauksessa! Näyttelyn uudemmat maisemakuvat ovat taattua Brotherusta, ja ellen aivan väärin tulkitse, ne ovat myös hieman ironisia omassa viittauksessaan menneisyyteen.

Näyttelyn yhteydessä julkistetaan Elina Brotheruksen ja Riikka Ala-Harjan yhteistyönä toteuttama taiteilijakirja. Elina Brotherus on nuoresta iästään huolimatta ansainnut jo paikkansa suomalaisen valokuvan historiassa.

Tiedot

Elina Brotherus

Galleria Ama
10.1 – 1.2.2015
Rikhardinkatu 1
avoinna ti-pe 11-17, la-su 12-16
p. 050-589 4969
vapaa pääsy

Tämän artikkelin kommentointi on päättynyt.

Kommentit (2)

Brotherus

Koen että kritiikki sana tarkoittaa taiteen puoliueetonta tarkastelua ja sen heikkouksienkin avaamista yleisölle. Mielestäni tässä on kyse täysin kritiikittömästä nuolemisesta, luodaan pyhitetty, sakraali hahmo aivan tyhjästä. Ikävä kyllä tämä on se mekanismi jolla valokuvien suhteen luodaan ikoneja Suomessa. Muistuttaa Neuvostoliiton nomenklaturaa.

Mikko Orasen vastaus edelliseen

Hei, Taidekriitikkona tehtäväni on asettaa kulloinenkin kritiikin kohde sille relevanttiin kontekstiin. Tässä tapauksessa kyse on yhdestä suomalaisen taidevalokuvauksen 1990–2000-lukujen kiistattomasta kehittäjästä ja Suomen ulkopuolella paljon huomiota saaneesta taiteilijasta, jonka teoksia on laajasti eurooppalaisissa ja myös muutamissa yhdysvaltalaisissa kokoelmissa. Brotherus on palkittu muun muassa: Suomen Valtion valokuvataiteen palkinto 2008; Prix Niépce Gens d'images Ranska 2005, Carnegie Award 2003; Carnegie Art Award 2002; Citigroup Private Bank Photography Prize 2002; Prix Mosaïque, Centre National de l'Audiovisuel, Luxembourg 2001; Fotofinlandia 2000. Valokuvataide, kuten jutussani mainitsin lyhyesti, teki varsinaisesti tuloaan osaksi suomalaista taidekenttää vasta 1990-luvulla, vaikka meilläkin oli sitä ennen monia hienoja alan pioneereja kuten Ulla Jokisalo, Pentti Sammallahti, Leena Saraste ja Ismo Hölttö, vain muutamia mainitakseni. Varhaisempaa valokuvaa ja dokumentaarista valokuvaa on myös uudelleen arvioitu taidekontekstista käsin viime vuosikymmeninä taidekäsitysten eläessä ja muuttuessa. Toki kritiikkiini vaikuttaa myös henkilökohtainen mieltymys, joka oikein etäännytettynä on osa hyvää arvostelua. Skenet on myös foorumina vahvasti informoiva, jonka tarkoitus on kertoa lukijoille erilaisista kulttuuritapahtumista pääkaupunkiseudulla. Mikko Oranen