Julkaistu: 25.09.2013

Säde

Miina Supinen Kuva: Pertti Nisonen
Miina Supisen Säde on hauska, mutta kirjailijan aiempaa tuotantoa vakavampi romaani.

Helsinkiläisen Miina Supisen (s. 1976) teokset ovat raikas tuulahdus suomalaisen kaunokirjallisuuden vakavamielisessä valtavirrassa. Kiitetty esikoinen Liha tottelee kuria (2007) kertoo hervottoman hauskasti tärähtäneestä Silolan perheestä, Apatosauruksen maan (2010) novelleissa on surrealistista komiikkaa ja Orvokki Leukaluun urakirjassa (2013) annetaan absurdeja neuvoja ammatinvalintaan.

Supisen toisessa romaanissa Säde on hieman kirjailijan aiempia teoksia vakavampi ote, mutta kerronnan lävistää sama roisin ilotteleva tyyli kuin esikoisessa.

Epätyypillisiä ja sympaattisia henkilöhahmoja

Säteen päähenkilöt ovat hieman alle nelikymppinen britti-arkeologi Vic ja parikymppinen suomalaisopiskelija Säde, joiden näkökulmat vuorottelevat. Heti alussa käy ilmi, että Vic kertoo tarinaa haudan takaa, mikä luo romaaniin mielenkiintoisen jännitteen.

Säde ja Vic tapaavat arkeologisilla kaivauksilla Kreikan Thessalonikissa, missä viinasta ja naisista pitävän Vicin – koko nimeltään Victor Allcock – ja estottoman Säteen välille kehittyy suhde. Myöhemmin Vicin vanha opiskelutoveri, suomalais-kreikkalainen Voula kutsuu tämän suorittamaan hämäriä kaivauksia johtamansa kansanopiston maille Helsingin takametsiin. Säde palkataan assistentiksi.

Alkuasetelma on kliseinen: keski-ikää lähestyvän opettajamiehen ja nuoren, kauniin opiskelijatytön suhde. Siihen kliseet onneksi loppuvatkin. Romaanin henkilöhahmot ja ihmissuhteet ovat tavalla tai toisella epätyypillisiä. Säteellä on avomies Antti, jonka kanssa hänellä on vapaa suhde. Antilla on asperger, Säteellä mahdollisesti tarkkaavaisuushäiriö. Romaanin toinen keskeinen naishahmo Voula on karismaattinen kulttijohtaja, ja valtaosa muista sivuhenkilöistä enemmän tai vähemmän höyrähtäneitä.

Vetävän kolmiodraamajuonen rinnalla käsitellään vakavampia, uskontoon, myytteihin ja kuolemaan liittyviä teemoja. Aiheet istuvat luontevasti romaanin maailmaan, mutta mitään kovin omaperäistä tai syvällistä niistä ei saada irti.

Epätavallisten mutta pääosin sympaattisten henkilöhahmojensa kuvauksessa Supinen sen sijaan onnistuu jälleen kerran hienosti. Jos Säteellä onkin jonkinasteinen tarkkaavaisuushäiriö, sitä ei erityisemmin korosteta. Asperger puolestaan on Säteen sanojen mukaan jopa ”supertrendikästä. Facebookin perustajallakin on se, ja Piilaaksossa syntyy koko ajan autistisia lapsia, joista tulee neroja ja miljonäärejä. Kaikki teknologiafirmat haluavat palkata asseja.” Lämpimän ymmärryksen ja toisaalta häijyn tarkkanäköisyyden yhdistelmä tuottaa nautittavaa luettavaa.

Huumori romaanin parasta antia

Parasta romaanissa on Supisen aiemmista teoksista tuttu, epäkorrekteista mutta usein osuvista töksäytyksistä syntyvä huumori. Kun päähenkilö on Kreikan ja Lähi-idän suurten kulttuurien parissa työskennellyt arkeologi, hupia irtoaa etenkin Suomen vaatimattomasta muinaishistoriasta:

Suomen esihistorian tähtihetket olivat muistaakseni mahdollinen Neandertalinihmisten tulisija ja erittäin, erittäin vanha kalaverkon pala.”

Ja nämä keot rakennettiin silloin, kun Aristoteles selvitti ajan ja avaruuden rakennetta ja käytti vesivessaa?

Romaanin lopussa selviää Vicin kuolinsyy, ja ratkaisu on virkistävän odottamaton. Epätavallisen kerrontaratkaisun motiivi sen sijaan jää hämäräksi. Missä ja etenkin miksi Vic Säteen tarinaa kertoo?

Kuten Vic itse romaanissa toteaa: ”Sinänsä tämä tehtävä on kammottavan tylsä, vaikka hän oli kiistämättä suloinen tyttö ja keskimääräistä jopa selvästi parempi pano, mutta hän oli kuitenkin pelkästään tyttö.” Säde on kelpo hahmo romaanin päähenkilöksi, muttei kuitenkaan niin mielenkiintoinen että tarve kertoa hänen tarinansa tuonpuoleisesta käsin selittyisi.

Kokonaisuudessaan Säde on kuitenkin taitavasti rakennettu ja hauskasti kirjoitettu romaani, jota lukemisen kerran aloitettuaan ei tee mieli laskea käsistään.

Tiedot

Miina Supinen:

Säde

WSOY 2013, 328 s.