Praxis ja teoria

Praxis ja teoria
Kuva: Tani Simberg
Teatteri Naamio ja Höyhen luo oivaltavan katsojalaboratorion.

Pitkään omia esityksiään työstäneen Akseli Aittomäen teatteritöissä teoria ja vahvasti fyysinen esittäminen liukenevat toisiinsa, debatoivat, rikastavat ja haastavat toisiaan. Hänen uusin teoksensa Praxis ja teoria käsittelee harjoittelun estetiikkaa ja filosofian kokemuksellisuutta.  

Teatteri Naamioon ja Höyheneen syntyy Aittomäen konseptiin perustuva, esseemäisyyden älyllisyyttä ja henkilökohtaisuutta hyödyntävä esitys. Se luo monimuotoisen teatterilaboratorion, jossa katsoja tulee tietoiseksi siitä, miten antaa näkemilleen asioille merkityksiä ja miten tulkitsee niitä. Saattaa kuulostaa kuivalta, mutta todellisuudessa esitys ei sitä ole. Se on viehättävä, nyansoitu, älyä ja tunnetta ja ennen kaikkea katsojan itsetuntemusta stimuloiva esitys.

Toki sillä on pitkällekin ulottuvat teoreettis-filosofiset juurensa, joita katsoja voi niin halutessaan seurata pitkälle. Aittomäen ajattelun taustassa vaikuttavat ennen muuta Foucault'n, Deleuzen ja Guattarin ajatukset.

Aluksi Akseli Aittomäki esittää oman soolonsa ja tekee eräänlaisen harjoituksen. Hän liikkuu tilassa toisteisia liikeratoja. Hän kurottuu, hyppää, poseeraa – yhä uudestaan ja uudestaan. Samalla hän puhuu harjoittelun problematiikasta. Harjoittelu muovaa ruumista ja ajattelua – siis ihmistä ja sitä kautta koko maailmaa, siksi ei ole yhdentekevää, millaisia valintoja esityksen valmistaminen sisältää.  

Hän aloittaa puheensa purkamalla sitä, mitä ilmaisu tarkoittaa. ”Ilmaisu on väistämättä toistumista.” Ilmaisu on aina jonkinlainen yleistys, joka yleistetään yksittäisistä tapahtumista ja teoista. Aittomäki kuljettaa esseessään kiinnostavasti juuri yleistyksen ja yksityisen kokemuksen välistä suhdetta.

Samanlainen suhde rakentuu katsojan ja hänen liikkeensä välille. Aittomäki puhuu abstrakteista ihanteista, joihin ihminen esimerkiksi klassisessa baletissa pyrkii. Harjoitteleminen ei ole koskaan arvovapaata vaan sisältää aina jonkun maailmankuvan. Aittomäki puhuu osan tekstistään livenä, osa tulee nauhoitteelta. Hän varioi olotilaansa teippaamalla rintaansa mikrofonin, joka suurentaa sydämenäänet, huokaukset, kohinat.

Kuka antaa esitykselle merkityksen?

Ensimmäisessä osassa katsojaa saatetaan luovan hämmennyksen tilaan. Toisteisuus ja esseemäisesti pohdiskeleva teksti saavat aikaan tilan, jossa katsoja alkaa purkaa jokaista tulkintaansa. Miksi näen tässä häivähdyksen antiikin patsasta? Miksi tuo näyttää herkältä? Miksi tuo ele ylväältä? Miksi sama liike niin, että kuulen kehon äänet kovennettuina, merkitsee minulle eri asiaa?

Aittomäki puhuu myös siitä, miten esitys on aina jonkinlainen jatkumo. On jännittävää, miten ensimmäinen osa pystyy luomaan tilanteen, jossa itse esitys ei tunnu kertovan mitään, vaan huomaan itse tekeväni kaikki tulkinnat, tulen tietoisemmaksi omasta asemastani ja omista motiiveistani. On aikamoinen saavutus tehdä esitys, joka ei ilmaise mitään muuta kuin juuri sitä, mitä itse siinä näen.

Seuraavissa osioissa Naamion ja Höyhenen muut esiintyjät tekevät omia tulkintojaan Aittomäen soolosta. Ne perustuvat osin improvisaatioon ja osin harjoiteltuun materiaaliin. Toisessa osassa kolmen ihmisen joukko pyrkii selventämään, millaisessa suhteessa teoria, praxis eli käytäntö ja aistit ovat toisiinsa. Kolmesta näyttelijästä kukin ilmaisee yhtä osa-aluetta.

On hätkähdyttävää huomata, miten teoriaa edustavan Johanna McDonaldin sanat aina jäykistävät näyttämöolemustaan tutkivan, aisteja edustavan Tanja Elorannan. Ja miten käytäntöä edustavan Juha Sääsken sanat taas saavat esitykseen liikettä, kokonaisvaltaisuutta ja huumoria.

Kulttuuristen esitysten läpivalaisu

Kolmannessa osassa valloittavan säteilevä Davina Cohen toistaa oman päivänsä kulkua ensin vaatteet päällä ja sen jälkeen alasti. Katsoja huomaa oman katseensa konservatiivisuuden. Onko oma katseeni heteromiehen katse? Miten alaston nainen näyttämöllä on aina aivan eri tavalla merkityksillä ladattu kuin alaston mies? Aittomäkikin vilahti hetken alastomana omassa soolossaan eikä siihen liittynyt sen kummempaa problematiikkaa.

Neljännessä osassa sinivalkoisiin urheiluasuihin sonnustautunut pari Anna Maria Häkkinen ja Jarkko Partanen tekevät joukon liikesarjoja, he kulkevat ja loikkivat diagonaalissa näyttämön poikki. Usein liike päättyy epävarmaan eleeseen ja vaivihkaiseen huumoriin.

On kuitenkin jälleen kerran vaikeaa päättää onko komiikka enemmän jossain hassussa liikkeessä, jonka esiintyjät tekevät vai enemmän meissä katsojissa, jotka tunnistamme liikkeistä tiettyä suomalaista jäykkyyttä, oman reviirin vartiointia ja epätoivoista yritystä sulautua massaan.

Esitys koskettelee monia kulttuurisia esityksiä. Ensin abstraktien kauneusihanteiden kahleita, sen jälkeen teorian vaikutusta ihmiseen, sukupuolen esittämistä ja lopulta kansallisuuden esittämistä. Samalla esiintyjien erikokoiset ruumiit, erilaiset habitukset ja persoonalliset liikekielet tekevät heistä todella mielenkiintoisia katsottavia. Valotilanteissa katsojat tehdään hyvin tietoisiksi efekteistä, valojen liukumista ja niiden vaikutuksesta tulkintaan.  

Matka on kokonaisvaltainen, stimuloiva, pinnalta hauska mutta pohjimmiltaan varsin vakava ja hauras. Minusta tämä on Aittomäen tähän asti näkemistäni töistä persoonallisin. Praxis ja teoria -esityksen monista aineksista tulee lopulta aika yhtenäinen teos, johon rakentuu yhtä aikaa älykäs katsojalaboratorio ja lämminhenkinen kohtaaminen.

 

Maria Säkö – 16.05.2012

Tämän artikkelin kommentointi on päättynyt.

Kommentit (0)

Hienoa

Kiitos, kiva kuulla! t. Skenet.fi-toimitus

Lue keskusteluohjeet