KovasikajuttuSaa tuijottaa

Kovasikajuttu
Keharipunk-bändin maailmanvalloitus on kevään dokumenttielokuvatapaus.

Vuonna 2009 perustettu punk-yhtye Pertti Kurikan Nimipäivät nousi kulttimaineeseen kertaheitolla. Neljän kehitysvammaisen miehen muodostaman bändin maanläheisillä, arjen ilmiöitä ja yhteiskunnallisia epäkohtia ruotivilla sanoituksilla ja rajulla soundilla oli heti kysyntää. Tästä kaikesta ja vielä paljon enemmästä kertoo Jukka Kärkkäisen ja J-P Passin ohjaama uutuusdokumentti Kovasikajuttu (2012).

Kovasikajuttu on kevään elokuvatapaus. Kuvaus neljän kundin muodostaman bändin värikkäästä noususta suuren yleisön tietoisuuteen on kuvia kumartelematon ja rehellinen. Pertiltä, Karilta, Samilta ja Tonilta riittää punk-asennetta vaikka muille jakaa.

Pertti Kurikan Nimipäivät on sopeutumattomien kapinaa, sitä punkin todellista ydinmehua, jota valtavirran marginaaliin tuuppaamat keharit valuttavat komeasti kiitollisen kuulijakuntansa niskaan. Kovasikajuttu pitää sen minkä nimessään lupaa: tässä tarinassa ollaan reilusti ylpeitä eikä lässytetä.     

Kovasikajuttu kertoo bändin tarinan sen jäsenten kautta.  Kari paitsi laulaa myös sanoittaa biisit. Töölön asuntolasta Kallion kulmille kaipaavan kundin mielessä ovat naiset ja prätkät, levykaupat ja keskiolutkapakat.

Basisti Sami on muita konservatiivisempi kepu-aktiivi, jonka käämit palavat helposti ja usein. Toni on joukon nuorin, edelleen vanhempiensa kodissa asuva intohimoinen rumpali, jota itsenäistyminen ei isän ja äidin toiveista huolimatta kiinnosta.

Sokeri pohjalla on Pertti itse – bändin nestori ja itseoikeutettu sielu. Vaikka vaatteiden saumoja tiiviisti tutkiskelevan kitaristin tekemät riffit ovat välillä liian vaikeita hänelle itselleen, eivät ne suinkaan ole Pertin tarinoinnin mielenkiintoisinta antia.Herkän ja filosofisen miehen oma henkilöhistoria avautuu vähitellen paljastaen muistoja, joista moni jättää katsojalle palan kurkkuun.

Kovasikajuttu on yhtä aikaa hauska, koskettava, railakas ja ennen kaikkea vilpitön kappale kehitysvammaisten muusikoiden elämää. Kärkkäisen ja Passin elokuva ei hissuttele eikä hyssyttele, vaan se onnistuu riemukkaassa suorasukaisuudessaan tuulettamaan yleisön luutuneita asenteita ihan joka välissä. Kiertuereissu Saksaan kruunaa kokonaisuuden.

Nyt saa töllätä ja ihmetellä. Ja ennen kaikkea: nyt saa ihastua maan aidoimman punk-bändin pidäkkeettömään energiaan. Karia siteeraten: ”Leffa kertoo Pertti Kurikan Nimipäivistä… eli yhdestä keharista, joka laulaa punkkia, ja kolmesta keharista, jotka soittaa punkkia. Se kannattaa käydä kattomassa ja miettii et kannattaako kehareita vihata vai kannattaako niitä rakastaa ja kunnioittaa”.

Outi Heiskanen – 03.05.2012