Eversti Co.

Eversti Co.
Kuvassa: Iida Rauhalammi Kuva: Mitro Härkönen
Ylioppilasteatterin ja Lyhty ry:n yhteistyöstä syntyi rajatonta esiintymisriemua.

Ylioppilasteatterin ja Lyhty ry:n yhteistyönä syntynyt Eversti Co. sai ensi-iltansa sopivasti samoihin aikoihin kuin dokumenttielokuva Kovasikajuttu. Kumpikin antaa kehitysvammaisten puhua itse. Eversti Co. -esitys valloittaa esiintymisriemulla, joka ei tunne rajoja.

Lyhty ry on kehitysvammaisten hyvinvointia edistävä yhdistys. Helmikuussa sen piirissä aloitti teatterikerho, jonka harjoitteista kehkeytyi esitys, joka keskittyi ennen muuta siihen, millaisia esiintymiseen liittyviä haaveita lyhtyläisillä oli. Produktion toinen vaihe alkoi helmikuussa, jolloin mukaan tuli kolme ylioppilasteatterilasta sekä yksi vierailija.

Venla Korjan ohjauksessa Ylioppilasteatterin studioon rakentuu varsin monitasoinen ja ilmavasti eri tasoilla liikkuva esitys. Yhdessä työryhmän kanssa tehdyn käsikirjoituksen innoittajana on toiminut 1970-luvun lopun suomalaisen teatterin merkkipaalu Pete Q:n jälkeenjääneet paperit.  Aikoinaan taistolaisesta oikeaoppisuudesta tiukan irtioton ottanut estetiikka enteili 1980-luvun uutta individualismia sekä näkyjen, fragmenttien ja houreiden postmodernia kerrontaa.

Sirkusestetiikkaa ja fantasiaa katujen runoihin yhdistäneet näytelmät välttävät kaikenlaista opettavaisuutta. Pete Q -esitykset hyökkäsivät aikoinaan totalitarismia vastaan. Nyt Pete Q:sta lavalle tuodaan vahvasti kysymys siitä, miksi joku on sysätty marginaaliin ja joku toinen taas ei. Kenellä on oikeus tulla tähdeksi?

Eversti Co.-esityksessä Pete Q toimii ihan oivana kehyksenä ja muistutuksena yksilöllisyyden merkityksestä. Nykypäivän totalitarismia on hyöty- ja kasvuajattelu sekä kilpailumentaliteetti ja tähtikulttuuri, jossa ihmiselle varattu tila on varsin kapea.

Eversti Co. kertoo siitä, miten tärkeää on tulla hyväksytyksi, nähdyksi ja ymmärretyksi omana itsenään. Ja aika paljon esityksessä on lopulta kyse myös esiintymisriemusta. Samalla se antaa mahdollisuuden näyttää muille, mitä kaikkea arkipäivässä usein joudutaan kätkemään: unelmia, suuria tunteita, pelkoja.

Vahvasti karrikoidut ja mielikuvituksekkaan näköiset ylioppilasteatterilaiset ovat esitystä eteenpäin vievä voima. Everstin järjestelmää pitää yllä kuuliainen kansa, joka ei pääse sille korokkeelle, josta käskyt tulevat. Jos joku yrittää lähestyä Everstin valitsemaa tähteä ja suojattia, hänet lamautetaan sähköiskulla takaisin muiden kuolevaisten joukkoon. Järjestelmä alkaa kuitenkin horjua, kun kansa kyseenalaistaa elämää raamittavat totuudet. Miksi on jo valmiiksi päätetty, kuka on palvottava tähti? Miksi vain joillekin ihmisille suodaan siivet?

Kehitysvammaiset esiintyvät kukin sekä omana itsenään että valitsemassaan roolissa. Esityksessä nähdään muun muassa modernisoitu versio Romeosta ja Juliasta. Lavalla piipahtavat myös Taneli Mäkelä, Paula Koivuniemi, John Lennon sekä teatteriohjaaja Viherjuuri Keisarinnan teatterin ja leikkiponien kanssa. Monet esityksistä ovat sydämeenkäypiä, hauskoja ja energisiä. Etenkin venäläistaustaisen Allan laulu Minä rakastan teetä. Minä rakastan sinua. hellyttää.

Kannattaako esittää sitä mitä haluaa siksi, että se on mukavaa? Vai onko tärkeintä tehdä sitä, mitä yleisö haluaa ja etenkin sitä, mistä yleisö on valmis maksamaan?

Kokonaisuutena Eversti Co. pystyy antamaan äänen hyvin heterogeeniselle joukolle – ja esiintyjät saavat siinä selvästi tehdä juuri sitä, mitä haluavat. Eversti Co:n vahvus on se, että jokaisen esiintyjän ominaislaatu ja persoona on otettu huolellisesti huomioon ja silti esiintyjät solahtavat kitkatta kokonaisuuteen.

Kehitysvammaisia ei saa käyttää suvaitsevuuden kasvatusleluina. Siksi on hyvä, että Eversti Co. käy meitä kaikkia piinaavien, ei vain kehitysvammaisia rajoittavien, asioiden kimppuun. Välillä esitys voisi haastaa esiintyjiä enemmänkin. Myös Pete Q:ta tulkitaan aika yksitasoisesti. Parhaimmillaan esitys on ylistäessään yksilöllisyyttä. Esityksessä ihmisten unelmat ja omaperäisyys – ihmisten sisältä nousevat totuudet  – haastavat yhdenmukaisuuden diktatuurin.

Maria Säkö – 31.05.2012