Kerro, kerro kuvastin

Kerro, kerro kuvastin
Päivitetyssä sadussa Lumikki ottaa aktiivisen toimijan roolin ja kääpiöt ovat pelättyjä metsäroistoja.

Tarsem Singhin tavaramerkiksi on jo muodostunut hengästyttävä spektaakkelinomainen visuaalisuus ja elokuvallinen näyttävyys. Mitään pikkusievää piperrystä intialaissyntyiseltä Hollywood-ohjaajalta on turha odottaa. Visuaalistina hän on hankkinut kannuksensa musiikkivideoilla – näistä tunnetuin on R.E.M.in Losing My Religion.

Singhin debyyttielokuva oli visuaalisesti upea, surrealistinen scifitrilleri The Cell (2000), jonka pääosassa oli Jennifer Lopez.  The Fall (2006) esitteli kiehtovan tarinansa ohella samaa tinkimätöntä visuaalisuutta, upeita maisemia ja eksoottisia paikkoja. Omasta huikeasta tyylistään Tarsem Singh ei ole luopunut myöskään Mickey Rourken tähdittämässä eeppisessä seikkailuspektaakkelissa Immortals (2011).

Kerro, kerro kuvastin tarjoaa hieman toisenlaisen maailman kuin Tarsemin aikaisemmat elokuvat. Tällä kertaa ollaan yltäkylläisen komeassa satulinnassa ja sitä ympäröivässä maisemassa, josta välillä livahdetaan kuningattaren maagiseen peilimaailmaan.

Lavastuksessa ja visuaalisessa suunnittelussa ei ole luovuudessa pihdattu. Lavastuksessa vastannut Tom Foden, kuvaaja Brendan Galvin ja (Coppolan Draculasta Oscarilla palkittu) pukusuunnittelija Eiko Ishioka ovat työskennelleet jo kolmessa Singhin aikaisemmassa elokuvassa. Työryhmän pitkäaikainen yhteistyö myös näkyy satumaisessa tuloksessa.

Tuttu ja turvallinen Lumikki-satu on saanut särmää ja syvyyttä uudessa muodossaan. Ainakin se on tykkänään toisenlainen kuin Disneyn ainutlaatuinen, lauluilla höystetty animaatioelokuva 1930-luvulta, jossa käsikirjoitusvaiheessa siirrettiin tarinan painopistettä runsaisiin sivuhenkilöihin, metsän pörröisiin eläimiin ja noidan ilmiömäiseen pahuuteen.

Nyt keskiössä ovat Lumikin, kuningattaren ja prinssin väliset suhteet. Prinsessasatujen konventioita on muokattu modernimmaksi Shrekistä tuttuun malliin, eikä Lumikki suostu olemaan pelkästään pelastavaa prinssiä odottava neitonen pulassa. Kuningattaren motiivina on edelleen äärimmäinen turhamaisuus, mutta tällä kertaa myös vanhenevan naisen ahneus sotkee kuvioita.

Elokuvan käsikirjoitusta varten on kahlattu erilaisia versioita tutusta sadusta. Grimmin veljekset Jakob ja Wilhelm kirjasivat sadun muistiin kansantarinan perusteella, mutta tämänkin jälkeen satua on kirjoitettu yhä uudestaan. Näistä variaatioista siirtyi aihelmia myös elokuvaan – kuten se, että kääpiöt ovat ryöväreitä ja että metsässä partioi mystinen peto.

Julia Roberts pahana äitipuolena hämmentää, mutta hyvällä tavalla. Roberts on totuttu näkemään romanttisten komedioiden kaunottarena tai vaikkapa Erin Brockovichna taistelemassa oikeuden ja hyvän asian puolesta. Nyt hän heittäytyy pahan äitipuolen ja tämän viekkaan peilikuvan nahkoihin lähes hurmaavalla ilkeydellä. Lopputulos nimittäin on kiehtovan särmikäs, katalan pahuuden ja valloittavan naurun varsin toimiva yhdistelmä. Pisteet siitä.

Lily Collins puolestaan sopii Lumikin monipuoliseen roolihahmoon. Suurine mustine silmineen hän antaa vaikutelman tyttösestä, joka vain odottaa pelastajaa. Modernissa sadussa Lumikki on kuitenkin toiminnallinen neito, joka pelotta lähtee taisteluun tarvittaessa vaikka yksin.

Mainiossa sivuroolissa ihastuttava Nathan Lane esittää kuningattaren hännystelijää Brightonia, joka joutuu välillä myös torakan ”lainahöyheniin”. Prinssinä patsastelee Armie Hammer (The Social Network) – miehekkäällä äänellä rymistelevästä teini-idolista löytyy kykyä myös komediaan.

Ja mitäpä näistä elokuvan tällä kertaa hieman erilaisista seitsemästä kääpiöistä? Kaivostyössä ahkeroivat Ujot ja Nuhanenät ovat saaneet kyytiä ja tilalla ovat haitarijaloilla juoksevat velikullat, joiden nimet kertovat loput: Butcher, Grimm, Half-Pint, Napoleon, Wolf, Chuckles ja Grub.

Kirsi Raitaranta – 29.03.2012