Kenttä

Kenttä
Kuva: Kirsi Tuura
Taitavat naiset eläytyvät urheilukentän hoitajiksi Mikko Roihan ohjauksessa Korjaamolla.

Korjaamolla tehdään yleensä mielenkiintoista teatteria ja kiinnostus herää heti, kun ohjaajana on esimerkiksi Mikko Roiha. Hänen näkemyksensä Ahon Juha-näytelmästä teki lähtemättömän vaikutuksen pari vuotta sitten. Nyt Roiha on sovittanut Okko Leon teoksen Kenttä Korjaamoon.

Nähtävissä on jälleen mielenkiintoista vääntöä. Leon näytelmä kertoo kahdesta työttömästä, Anterosta ja Esasta, jotka on työllistetty hoitamaan urheilukenttää. Roiha on sovittanut esityksen kahdelle taitavalle naisnäyttelijälle, Marja Myllylälle ja Kirsi Asikaiselle. Miehisyys ja äijäily saa rinnalleen persoonallisen naisnäkökulman.

Esityksen alkukuva napauttaa soundeja myöten teeman kohdilleen. Näyttämötila on rajattu valkoisilla teipeillä, kuin kalkkiviivoilla. Keskellä näyttämöä roikkuu siimojen varassa heijastuspinta, johon Jukka Horsmanheimon suunnittelemat videot projisoidaan. Ne vaihtelevat pelikenttäkaavoista tuulessa heilimöivään ruohoon. Reippaan, sporttisen musiikin tahdissa verkkariasuiset näyttelijättäret venyttelevät ja varjonyrkkeilevät. Elämä näyttäytyy kilpailukenttänä, jossa vain vahva pärjää.

Myllylän tulkitsema Esa on suomalainen perusmies: karski, kova ja työnsä pikku piirtoa myöten hallitseva, mutta hyvin yksinäinen ja sisimmässään epävarma. Asikaisen esittämä Antero on sen sijaan melko erikoinen. Herkkä, puhelias, vähän läheisriippuvainenkin ja luottavainen. Hiukan hölmöltä näyttävän ulkokuoren takaa paljastuu kuitenkin suoraselkäisyyttä ja sydämen viisautta.

Juonessa seuraillaan miesten karua arkea työmaalla. Välillä jännitetään näkyykö työnjohtaja Raakkosen Ladaa. Hän edustaa kasvotonta käskytysvaltaa; läsnä, mutta poissa. Pelätään työpaikan puolesta, mutta unelmoidaan myös viikonlopuista, jotka arki aina katkaisee.

Esityksen riemullisuus ja katsomisnautinto perustuu Anteron ja Esan välisiin yrityksiin löytää toisistaan kontaktia, välillä nyrkinkin avulla. Sekä Myllylä että Asikainen tekevät tässä todella hienoa työtä. Roiha pistää daaminsa hommiin jumppaamista myöten. Kaikesta näkee, että projektia tehdessä ryhmällä on ollut hyvä henki ja suuri sydän. Äijäilyn elekieli on naisilla mainiosti hallussa.

Okko Leo kertoo käsiohjelmassa, että hän on etsinyt näytelmäänsä yhteiskunnallista ulottuvuutta, tilaa, jossa ihminen on typistynyt toimivasta subjektista oman elämänsä sivustaseuraajaksi. Toki tämäkin ulottuvuus on vahvasti läsnä. Erilaiset viittaukset työttömänä olemiseen ja elämän tyhjyyteen tuovat esitykseen uhkaavaa ankeutta. Tätä korostaa myös Antti Mäkelän äänimaailma, joka on miksattu korostetun fragmentaariseksi. Energinen paahto loppuu kuin seinään ja antaa tilaa liikenteen kumulle. Kaikki voi päättyä milloin vain.

Esityksessä on myös paljon koskettavuutta, huumoriakin. Kiinnostavimmillaan esitys on kohtauksessa, jossa Antero houkuttelee Esaa tutustumaan pikkusiskoonsa, ihan treffien merkeissä. Jäyhää Esaa pitää houkutella, ja lopulta treffejä harjoitellaan roolinvaihtopelillä. Esa joutuu näyttelemään pikkusiskoa ja Antero Esaa. Näyttelijättäret toteuttavat kohtauksen paitsi herkästi, myös hyvin hauskasti. Kohtaukseen tulee kiinnostava aspekti, kun nainen näyttelee miestä, joka näyttelee naista.

Kenttä on laatutyötä Roihalta ja näyttelijätiimiltä. Ajatukset alkavat sinkoilla moneen suuntaan, huoli yhteiskunnan tilasta ja omastakin työtilanteessa nousee väistämättä mieleen. Haikeassa esityksessä on kuitenkin lämpöä ja toivonkipinää, joka saa hyvälle mielelle.

Martti Mäkelä – 15.03.2012