Huolimattomat

Huolimattomat
Kuva: Matti Tanskanen
Ryhmäteatterin Huolimattomat on dekkarinäytelmä, jossa yksinäiset saavat toisensa. Elleivät rakkaudessa, sitten rikoksessa.

Rikoskomisario Antero Mokka, Janne Hyytiäinen, kertoo tunteistaan syömällä suklaata. Levyittäin Fazerin sinistä. Hän tekee työnsä tunnontarkasti ja kertoo havainnoistaan säästelemättömästi, mutta ehkä tutkinnan alla olevaa rikosta ei ole edes tapahtunut. Pääepäilty Leila Korhosesta, Minna Suuronen, on hankala saada otetta. Hän samanaikaisesti välttelee ja kertoo liikaa, puhuu aikuisenruumiissaan kuin teinityttö. Harri Börström, Taisto Oksanen, joka on paitsi lamaantunut myös uhri ja patologinen, puhuu kolkosti rumia ja kieltää sitten kaiken. Puhe ei lopu, vaikka näyttämöllä on vain kapseloituneita ihmisiä.

Puhe on kuitenkin vain selontekoa. Henkilöiden välisiä suhteita luodaan ja ylläpidetään äänimaailmalla ja värivaloilla enemmän kuin eleillä, äänenpainoilla tai teoilla. Leikkaukset elämästä hallusinaatioihin tuodaan lavalle samalla tavalla: avaruudelliset valot vaihtavat väriä ja intensiteettiä, hämmästyttäviä alitajunnallisia naisia astuu videoprojisoinneista komisarion eteen vapauttaen yhä lisää monologeja. Juuri hengästymätön selostava puhe on näytelmän sisämaata.

Kari Hotakaisen alkuteoksen on vapaasti dramatidoinut Juha Kukkonen, joka on vaihtanut kaikkitietävän kertojan päähenkilöiden taukoamattomiksi monologeiksi. Aleksis Meaneyn ohjauksessa henkilöiden toistuvien harhojen esittäminen tuo lavalle enemmän toimintaa kuin heidän selväjärkiset hetkensä. Kyse on veijaridekkarista, jossa tosin henkilöistä kuoritaan rumiakin piirteitä. Huolimattomat ei ole tauottoman hauska vaan myös synkkä ja ontto kuvaus yksinäisyydestä.

Leila Korhosen luonteettoman tarkka artikulaatio ja lauseet, jotka eivät aivan osu keskusteluyhteyteen, ovat näytelmän herkimpiä ja yhtälailla hauskimpia hetkiä. Hallusinaatioilleen täysin avonainen Mokka tuottaa moni-ilmeistä atomaalisen ihmisen selostusta ja Börström likaisen ja tunnekyvyttömän miehen puhetta, mutta Korhosen tavoitehakuiset huomiot ovat keskeytyksiä, väistöliikkeitä, aina reaktioita ja siksi dialogisia. Se, kenelle muut puhuvat, ei ole näytelmässä selvää.

Huolimattomat lainaa sumeilematta amerikkalaisten mykkäfilmien puhetauluja sekä jatkuvajuonisten rikossarjojen ja funktionaalisen pyörätuolin estetiikkaa. Vähät lavasteet, nojatuoli, työpöytä, sohva ja tutkimuspöytä, kulkevat pyörillä ja näyttävät yhdistelmältä lastulevyä, putkia ja muovia - täsmälleen samanlaista kuin Börströmin pyörätuoli.

Näyttämö on rajattu valkoisella paneelikaarella, jonka tyhjille pinnoille kaikki tilat projisoidaan. Tilaa koetetaan muuttaa videokuvalla, valaisulla ja äänimaailmalla, mutta teatterin illusiokoneisto jää puolitiehen. Tila säilyy vieraana, tv-studion ja avaruuslaivan ristivetona, jossa yksinäiset ihmiset hakevat helpotusta työstä, rakkaudesta ja lihanhimosta.

Sanna Uuttu – 01.03.2012