Elmebeldin uni

Elmebeldin uni
Elina Pitkärannan taiteellinen lopputyö on kunnianhimoinen aikuisten satu.

Kellariteatterissa on nostalginen tunnelma. Mieleen muistuu, kun olin aikoinani todistamassa kurssikaverini opinnäyteohjaustyötä, johon olin tehnyt musiikin. Nyt istun lähes samalla tuolilla katse samaan suuntaan ja tunnelmakin on samankaltainen: kiinnostunut. Ennakkotietojen perusteella jotakin jännää on odotettavissa. En todellakaan pety. Metropoliasta valmistuvan Elina Pitkärannan ohjauksellinen opinnäytetyö on kunnianhimoinen, monipuolinen ja hyvin ammattitaitoisesti tehty esitys. Näytelmä on myös kielellisesti omaperäisen runollinen.

Elmebeldin uni edustaa hyvin mielenkiintoista lajityyppiä. Se on eräänlainen aikuisten satu, jossa on elementtejä elokuvista, lyyrisestä draamasta ja fantasiakertomuksista. Hyvän ja pahan taistelu näytetään erittäin raadollisesti, välillä synkän ja enteellisen kauhunkin tunnelmaa on läsnä. Hyytävän komea musiikki väreilee ilmassa ja kalvakan kaunis laulajatar Noora Härkönen saa ihon kananlihalle.

Esitys alkaa jo aulassa Tinja Salmen videolla, jonka mustavalkoisessa ilmaisussa teemana ovat unettomuus, painajaismaiset näyt ja hyvästijättö. Varsinainen esitys teatteritilassa alkaa kepeämmin. Usein tällaisissa fantasiaa liippaavissa tarinoissa on veijarimaisia kertojia, eräänlaisia ”apureita”. Nyt heitä esittävät hauskasti ja jopa akrobaattista liikekieltä käyttäen Eveliina Heinonen ja Janika Niemi. He esittelevät päähenkilön Emman, jota tulkitsee herkästi keijumaisen kaunis Talvikki Eerola.

Esityksessä seurataan tiiviisti (vähän yli tunnin) Emman unenomaista matkaa, johon kuuluu isoäidin neuvoja ja tarinoita, unettomuutta, painajaisia, suuri rakkaus ja taistelu yhtä suuren mörön kanssa. Näistä langoista punoutuu yhteen varsin surrealistinen paketti. Visuaalisuudesta tulee mieleen monenlaisia elokuvaviitteitä, mutta loppupeleissä tyyli on Pitkärannan omaa, varsin omaperäistä näkemystä ja kerrontaa.

Dystopialla tarkoitetaan painajaismaista kuvaa tulevaisuudesta, ja sellaisena näyttäytyy Emman outo työpaikka jonkinlaisessa painotalossa. Näyttelijäkaarti liikehtii robottimaisen tarkasti, kuin Kraftwerkin videossa ikään. Pienimmästäkin rikkeestä joutuu pomon puhutteluun. Hän on Lygofilia, jota tulkitsee sadistisella nautinnolla taitavasti Jukka Heiskanen. Hahmon sotilaspuvusta, ahavoituneista kasvoista ja synkän raasta elämänasenteesta tulee mieleen monia pääpiruja. Loistava roolityö.

Romantiikkaa tuo mukaan Julius Susimäen esittämä faunimainen Daniel, joka on kuvataiteilija. Eräänä uudenvuoden yönä Emman ja Danielin tiet kohtaavat. Eerola ja Susimäki näyttelevät kauniisti ja herkästi rakastumisen riemun. Sitä kuvaavassa tanssinumerossa on balettimaista lumoa. Yhteiseksi salaisuudeksi muodostuu salaperäinen kaunis taulu, johon näytelmän nimi viittaa.

Tällaisissa tarinoissa rakkaus joutuu aina koetukselle ja uhatuksi. Se liataan tai turmellaan, ja niin täytyy jonkun uhrautua rakkauden puhdistamiseksi. Heiskasen tulkitsema pääpiru sotkee kauniit aikeet ja tilanne ajautuu helvetin porteille asti. Alice Cooperin rock-oopperaa muistuttavassa kohtauksessa ei kaihdella volyymiä, hurjaksi maskeerattuja hahmoja ja kaikella sellaisella mässäilyä, mitä nyt puhtauden ja valon vastakohdaksi voi kuvitella. Hurjaa puuhaa!

Kun hyvä ja paha, valo ja pimeys taistelevat, yleensä tietää kuinka käy. Ainakin saduissa ja fantasioissa kaava on tuttu. Pitkäranta jättää tarinan viisaasti auki ja antaa pimeän ja valon välissä oleville varjoille tilaa. Mikä oli unta, mikä totta? Loppukuvaksi jäävät Eerolan kauniit kasvot: Hätääntynyt ja uhmakas ilme rauhoittuu vähitellen arvoitukselliseen hymyyn ja lepoon.

Visuaalisesti näyttävän ja taitavasti esitetyn teoksen helmi on sen synkänuljas musiikki, josta vastaavat Antero Kemppi, Samuli Pekkarinen, Noora Härkönen ja Niko Tiainen. Härkösen laulu on komeaa ja esiintyjänä hän on hyvin vangitseva. Eräässä kappaleessa hän laulaa enteellisesti: Minä olen Hyvästi.

Näinkin sen voi sanoa, juuri näin! Raikkaasti ja uudesti. Onnea työryhmälle vaikuttavasta esityksestä.

Jäämme odottamaan Pitkärannan seuraavaa iskua teatterikentälle.

Martti Mäkelä – 15.03.2012