13 uponnutta vuotta

13 uponnutta vuotta
Kuva: Tuomo Manninen
Kiehtova esitys kertoo kosken rannalla asuvien suomalaisten kohtaloista.

Viime kaudella Kansallisteatterin Omapohjan intiimin tilan valloitti menestyksekkäästi Miika Nousiaisen Maaninkavaara, pääroolissa Marja Salo. Nyt Omapohjan on vallannut Salon tähdittämä 13 uponnutta vuotta, josta koskettavuutensa ja inhimillisyytensä takia tulee myös varma hitti. Paula Salmisen kirjoittama  ja Salla Taskisen ohjaama moderni draama on vaikuttavaa, oivaltavaa ja visuaalisesti kiinnostavaa teatteria.

Tällä kertaa Omapohjan näyttämötila on päällystetty seiniä myöten himmeällä peilipinnalla. Ruosteisesta metallista kootut rakenteet ja kaiteet luovat omaa karua tunnelmaansa. Näyttämöllä olevat pyöreät kivet ja taustalla himmeässä valossa pulputtava akvaario tuovat mielikuvan veden läheisyydestä. Katri Renton hieno lavastus vetää mukaan sukellukseen, alitajunnan pyörteisiin. Aslak Sandströmin valaistus väreilee salaperäisenä korostaen tunnelmaa. Salmisen näytelmässä vesi, joki, on tärkeä elementti. Esitys kertoo kuohuvan joen varrella asuvista ihmisistä, joiden valintoja määrittävät veden virtaava kiivaus; joku hyppää nauttien mukaan, joku hukkuu, joku jää rannalle.

Marja Salo näyttelee erittäin läsnäolevasti ja herkästi nuorta Eevaa, joka on sattunut syntymään omalaatuiseen vesinaisten perheeseen. Hänen äitiään Helenaa, ”koskiuintikuningatarta” tulkitsee verevästi komea ja seksikäs Kristiina Halttu. Isoäiti Ursulana nähdään harvinainen vierailija: karismaattinen Kristiina Halkola. Erikoista kolmen naisen koplassa on, että miehiä ei ole, eikä heistä liiemmin puhuta, vaikka välillä kaivataankin.

Näytelmässä siirtyillään liikkuvan veden tapaan sulavasti eri aikatasoissa, mutta alku sijoittuu Eevan abiturienttikevääseen, nuoruuden ihanaan kuplintaan. Luokkakavereita näyttelevät hauskasti ja energisesti Heikki Pitkänen ja Jani Karvinen. Jengin reuhaaminen ja tulevaisuuden unelmat ovat liikuttavia. Kuohuvan kosken rannalla bilettämistä seuraa huolestuneen isällisesti Timo Tuomisen hienosti tulkitsema kanavavahti Eki, jonka hahmosta tulee näytelmän aikana varsin tärkeä.

Tulevaisuuden unelmat tyssäävät äkisti, kun eräänä päivänä äiti Helena katoaa jäljettömiin. Samalla isoäiti Ursula saa järkytyksestä muistinmenetyksen ja dementoituu. Salon hahmo Eeva toteaa synkkänä: ”Niin musta tuli 18-vuotiaana orpo omaishoitaja.” Alkaa kiivas etsintä kadonneen äidin takia ja samalla piinaava odotus. Ensin kuluvat päivät ja sitten vuodet. Takautumissa tarkastellaan lähinnä Eevan näkökulmasta tärkeitä muistoja, jotka liittyvät äitiin, uimiseen ja veteen.

Luokkakaverit Eeli ja Timppa piipahtavat välillä kotikylän kuulumisia kyselemässä.  Ajan ratas on heittänyt nämä nuoret miehet yhteen. Heistä on tullut pari ja lapsenkin he ovat saaneet. Kanavavahti Eki lohduttelee yksinäisyydestä kärsivää Eevaa ja filosofoi joen tai kosken olemuksesta.

Omaperäiseen, koskettavaan ja huumoriakin sisältävään kronikkaan hiipii mukaan jännitysnäytelmän piirteitä. Miksi Haltun esittämä villi Helena on käyttäytynyt niin oudosti ja minne hän oikein on hävinnyt? Entä mikä Tuomisen esittämän kanavavahdin suhde Eevaan oikein on? Salminen jättää arvoitukset kiinnostavasti auki, mutta tarjoilee niistä vihjeitä.

Taskinen on ohjannut teoksen kiehtovaksi ja monitasoiseksi. Hänen ohjauksessaan erittäin taitava näyttelijäryhmä tekee hyvin luontevaa ja läsnäolevaa työtä. Intiimi tila on otettu täysin haltuun käyttäen kiinnostavia näyttämöasemia. Näyttelijät tulevat todella iholle, mikä on minusta aina kiehtovaa. Luontevuuden lisäksi esityksessä on jotakin salaperäistä, alkuvoimaista ja shamanistista. Sitä korostaa Sanna Salmenkallion säveltämä äänimaailma, joka koostuu surumielisistä, kaiutetuista naisten äänistä. Joikua muistuttava laulu vie ajatukset muinaisuuden hämärään.

Salon väkevän tulkinnan kautta näytelmä muuttuu lopulta selviytymistarinaksi. Sanoman ydin löytyy toivon ihmeellisestä lahjasta ja elämän jatkumisen sinnikkäästä voimasta. Veden äärelle sijoitetusta vahvojen naisten tarinasta tulee kiinnostavasti mieleen Q-teatterin Harvala, jossa on samaa tematiikkaa.

Omapohjan Uponneissa vuosissa on jotakin kiehtovaa ja vetoavaa, jota on vaikea pukea sanoiksi. Esityksestä poistuu liikuttuneena ja puhdistuneena.

Martti Mäkelä – 29.03.2012