VuosaariPaha kaupunki

Yhdessä viikossa vuosaarelaista elämää ehtii tapahtua yhtä jos toista. Saran (Matleena Kuusniemi) ja Laurin (Pekka Strang) jetset-elämän kupla puhkeaa, teinityttö Milla (Amanda Pilke) tahtoo julkkikseksi hinnalla millä hyvänsä, Iiris (Laura Birn) ja Make (Deogracias Masomi) kamppailevat huumeisen elämän lieveilmiöiden kanssa, yhtäällä valmistaudutaan epävarmaan huomiseen, toisaalla laiminlyödään lasta, jne. jne.

Kaikilla menee jokseenkin päin helvettiä. Kaikki ovat heikkoja, eksyksissä ja tarvitsevia, mutta kukaan ei oikeasti kohtaa toista ennen kuin vasta pakon edessä jos silloinkaan.

Vuosaaren (2012) mainosmateriaali ilmoittaa elokuvan kertovan suomalaisesta rakkaudesta vuonna 2011. Jos näin on, niin tilanne on huolestuttava. Kovin vähän rakkautta, roppakaupalla rakkaudettomuutta – se muotoutuu elokuvan päällimmäiseksi tunnetilaksi.

Ikävintä kaikessa on se, ettei Vuosaari jätä katsojan mieleen kovinkaan kummoista muistijälkeä. Tarinakollaasissa ollaan liikkeellä niin järein kärjistyksin, ettei vastaanottajan omalle ajattelulle tunneprosesseista nyt puhumattakaan jää lainkaan tilaa.

Kaksituntinen kuluu suojautuessa elokuvan loputtomalta emotionaaliselta vyörytykseltä, joka maistuu kliseiseltä ja hitusen naiivilta. Loppuun on yritetty rakentaa toiveikkuutta, mutta Louhimiehen valoisammat pilkahdukset eivät riitä. Ne tuntuvat irrallisilta myönnytyksiltä, joihin on vaikea uskoa.

Vuosaari on temaattista jatkoa Louhimiehen Pahalle maalle ja Valkoiselle kaupungille, joten trilogiahan tässä on syntymässä. Yhtään kevyemmällä linjalla ei silti olla liikkeellä, vaikka ennakkomarkkinoinnissa on siihen suuntaan viitattu. No, pyssyjen kanssa ei tällä kertaa heiluta, jos se nyt jonkun mielestä kevennykseksi kelpaa.

Huumoria on matkassa mukana valitettavan vähän, ja pääosin siitä vastaa Mikko Koukin neuvoton laihduttaja-yksinhuoltaja Pertti. Hänen roolityönsä kuuluu elokuvan plussiin. Esiin kannattaa erikseen nostaa myös Laura Birnin holtiton narkkari-Iiris ja Alma Pöystin syöpäsairas yksinhuoltaja-äiti. Ja lapsiohjauksesta Louhimies ansaitsee täydet pisteet.

Näyttelijätyö on laadukasta lähes kautta linjan, mistä syystä onkin sääli, ettei hahmoille anneta tilaa kasvaa kokonaisemmiksi ja koskettavammiksi. Henkilöitä on liikaa niin kuin tarinahaaroja, jotka versovat villisti joka suuntaan risteämättä kertaakaan.