Tšehov-konsepti

Pilvi Porkolan ohjaama ja Kiasma-teatterin tuottama Tšehov-konsepti etsii nykyisyyttä klassikkoteksteistä, jotka viimevuosituhansien vaihteessa edustivat venäläisen Konstantin Stanislavskin ohjaaminen rikkumatonta realismia. Tänään samovaari ja huokaukset tarkoittavat kohteetonta nostalgiaa, joille ei ole tilaa. Niko Rajalan, Sirja Sauroksen, Tuire Tuomiston ja Pilvi Porkolan työryhmä luo arkitavaroista lavalle poeettista kaipausta, harmia, rakkautta ja epätoivoa, joita vailla 2010-luku on. Tšehov-konsepti on käsitteellinen esitys, jossa puheella luodaan esineistä aiheita.

Kun katsojat kävelevät alas saliin, esiintyjät odottavat heitä. Tekniikka on näkyvissä ja tilaan taittuu viehättävä lämmin valo. Neljä esiintyjää, neljä tuolia, joitain ämpäreitä ja keskikokoinen samovaari, jossa on valkoiset keraamiset kädensijat. Lattialla on pieniä esineitä.

Tšehov-konsepti, joka etsii klassikotekstien yhteistä nimittäjää, yksittäiset näytelmät ylittävää inhimillistä latausta, alkaa performanssikaavan kaltaisella avauksella, jossa tila ja sen lähtökohdat luetteloidaan. Kaava tuottaa näyttämötapahtumia ja ohjaa katsojan havaintoa. Porkola kertoo, että valonheittimien kallistuskulma on 45 astetta. Juuri tällainen on tsehovilainen valo, eikä sitä voi olla huomaamatta. 

Esiintyjien oleminen lavalla on kohotteetonta ja tyyntä. He tarkkailevat yleisöä hiusten ja karvahattujen lomasta, kohdistavat sanansa ja flirttailevat vetoavasti, kun taustalla soi aitovenäläinen rakkauslaulu, Alla Pugatšovan tulkitsema Million alyh roz. Työryhmä vaatii, että näytelmässä on rakkautta, mutta käsitteellisen esityksen rakkaus on rakkautta katsojaan: käsinkirjoitetut ja suudelmin sinetöidyt lennokit heitetään yleisöön ennen kuin Pugatšova vaimenee.

Kohtaukset ja näyttämökuvat luodaan lavalle kaikella vääjäämättömyydellä, esityksen päätöskuvat asetetaan jo esityksen kaavassa. Porkola lupaa esityksen alussa, että jossakin on kolme litraa tekoverta. Kyseessä on puheena luotu tšehovilainen ase: näytelmän kannalta merkittävä esine tai aihe esitellään ensimmäisessä kohtauksessa ja siitä muistutetaan, mutta vasta myöhemmin se saa merkityksensä lavalla. Porkola mainitsee tekoveren sekä Konstantinin äidin surun, ja lopulta Konstantin laukaisee luodin kallonsa läpi.

Tšehov-konsepti on esitys ohjaajan ja katsojan suhteesta näyttämötaiteelliseen traditioon sekä nostalgiaan, joka kaipaa aina mennyttä, ehkä väärinkäsitysten tähden. Näennäisen tyhjä ja paljas näyttämö täyttyy raskaasta hitaasti tihkuvasta elämästä, jota eritetään klassikkokappaleista, mutta myös tšehovilaisen maiseman katoamisesta, maaseudun todellisuudesta, vaalituloksesta, kesäkotiromantiikasta. Lähtökohtana on Tšehov ja teatteri, mutta myös esiintyjän arkisuus, uudenlainen esityksen realismi.

Esiintyjien luonteva oleileminen viistoissa valokeiloissa saa katsojan arvioimaan uudelleen omaa istumistaan ohuesti päällystetyillä vaneri-istuimilla. Miksi yleisö on vielä katsomossa? Esiintyjät kyllä näkevät yleisönsä, mutta eivät kutsu heitä näyttämön tapahtumiin.

Tšehov-konsepti on koskettavimmillaan ihmisiä yhteisesti jaetussa hengitysilmassa, se on kaunista ja arkista.