Rikos
Esitys alkaa Teatteri Jurkan intiimissä tilassa arvoituksellisesti. Koko näyttämötila hohkaa fluerosoivaa, vihertävää valoa. Keskellä näyttämöä metalliseen kalterikkoon kiertynyt viherkasvi näyttää kodittomalta. Taustaseinällä vilisee kuvaluuppina vanha mustavalkoinen sarja ihmisen liikeradoista. Mieleen tulee venäläisen teatterin uudistajan Meyrholdin biomekaniikkatutkimukset 1920-luvulta. Kahdesta näyttelijästä nuorempi tekee kurinalaista voimistelusarjaa. Vanhempi näyttelijä rasvaa jalkapohjiaan. Olemmeko omaperäisellä valmennusleirillä, vai tulevaisuuden vankilassa?
Ei ihme, että Jurkan uutuus herättää alkuun kysymyksiä, onhan sen kirjoittanut Finlandia-palkittu Rosa Liksom, jonka teoksilta on totuttu odottamaan erikoisia käänteitä, arvaamattomuutta ja oivaltavuutta. Yhteistyö ohjaaja Heidi Räsäsen kanssa on sujunut hyvin ja tuloksena on kiehtova esitys, jossa on surrealismia, futurismia ja vähän pelottaviakin loikkia alitajunnan syövereihin.
Käsiohjelmassa Liksom kertoo, että häntä kiinnostavat erilaiset suljetut tilat ja niiden kautta syntyvät yhteisöt. Niin on tässäkin teoksessa, josta mieleen tulee Jean Paul Sartren klassikko Suljetut ovet. Siinä kolme erilaista rikokseen sortunutta suljetaan huoneeseen, joka vähitellen paljastuu helvetiksi. Niin pitkälle Liksomin ideassa ja Räsäsen ohjauksessa ei mennä, sillä esityksessä on ahdistavuudesta huolimatta myös toivon, huumorin ja miehisen ystävyyden piirteitä.
Rikoksessa vankimielisairaalan saman sellin jakaa kaksi miestä. He ovat Seppo Maijalan esittämä Marcus, joka on tehtaillut talousrikoksia ja Jarkko Lahden tulkitsema Bobi, ammattimainen aseenkäyttäjä. Arki automatisoidussa sellissä kuluu rutiinien parissa. Sellin nurkassa oleva mielikuvituksellinen häkkyrä tarjoaa tasaisin väliajoin sekä ruokaa että vaatteidenvaihtomahdollisuuden. Se myös käskyttää toistuviin virtsa- ja verikokeisiin. Lopun aikaa miehet väittelevät ja filosofoivat tilanteestaan. Aika ajoin herrat kokoontuvat myös mielenhallintaharjoitukseen, johon kehottaa kovaäänisestä Malla Kuuranteen pehmeä ääni.
Tilanteeseen saadaan Kallion katujen realismia, kun selliin heitetään nuhjuinen Jukka (Jari Virman). Räkää valuvan miehen olemus on hyvin autenttinen. Hän on vielä deliriumeissaan autuaan tietämätön siitä, mitä on tullut tehneeksi. Syyllisyyden tajuamisen aika tulee sitten myöhemmin. Tulokas opetetaan talon tavoille hellästi, mutta varmasti.
Neljänneksi selliin saapuu tunnelmaa sähköistävä arvoituksellinen Sufi, Mikko Virtanen. Hän on Itäkeskuksesta kotoisin oleva ajelehtija, joka koki herätyksen muslimien kokouksessa. Islamin ilosanoma ja horjumaton rakkaus Allahiin on tuonut Sufille sekä mielenrauhan, että kyvyn tarttua vaikka likaiseen pommiin uskonsa takia.
Asetelma tiiviille, suljetun tilan draamalle on valmis. Seuraa tiukkaa debattia siitä, mikä on oikein, mikä väärin ja mistä tulee kantaa vastuuta. Aika ajoin sanailun nopeissa käänteissä on vaikea pysyä perässä. Kamppailu tapahtuu sanan säilän voimin, ilman nyrkkejä, sillä väkivallan ehkäisy on laitoksessa hoidettu nerokkaasti.
Räsänen on saanut ympärilleen erinomaisen näyttelijäryhmän. Hienoa nähdä Seppo Maijala lähikuvassa ja kiinnostavassa roolissa Teatteri Jurkassa Kaupunginteatterin monien töiden ohella. Hahmossa on rakastettavan lurjuksen charmia. Lahden viiksekäs hahmo on myös vakuuttava. Kylmien silmien takana on pilkettä ja bodatussa vartalossa silmullaan hellyyttäkin.
Virmanin hurja hahmo kätkee sisälleen syvää, puhuttelevaa epätoivoa. Hulluuden rajoilla heiluva olemus vakavoituu puhuttelevasti loppua kohden. Oman rikoksen tajuaminen herättää tekijässään rauhallista tyyneyttä. Niin ikään Teatterikorkeakoulusta vieraileva Virtanen tekee hyvän roolin uskonsa sokaisemana vilpittömänä opetuslapsena.
Miesten yhteispeliä on hieno seurata. Siinä yhdistyvät paitsi kukkotappelu ja kipeät tunteet, myös tsemppaus ja välittäminen.
Erityisen ansiokas ja kunnianhimoinen on esityksen tekninen toteutus. Jukka Laukkasen futuristinen valosuunnittelu ja Tuomas Fräntin aavemainen äänimaailma vanhoine iskelmineen luovat oman tehonsa esitykseen. Erityinen ja hellyttävä vetonaula on Maijalan unessa ilmestyvä Invalid Robot C1, jonka repaleisen olemuksen kanssa Maijala tanssahtelee Casablancan romanttisten sävelten tahtiin.
On komeaa, että Räsänen on luottanut surrealistiseen, kokeilevaan näkemykseensä asiantuntevan ja taitavan ryhmän kanssa. Kaiken kaikkiaan Rikos on häkellyttävä, tunteiden kirjon herättävä kokemus. Se on myös oivallinen osoitus siitä, että intiimi huoneteatteri pystyy uudistumaan ja venymään jopa futuristisiinkin mittoihin.