Pudonneet

Pudonneet
Kuva: Cvijeta Miljak
Anna Veijalaisen kaunis pienoisnäytelmä pojan ja miehen ystävyydestä avaa KokoTeatterin uuden kauden.

Suomessa puhutaan paljon yhteisöllisyydestä. Joka ei vielä tiedä, mitä se tarkoittaa, menköön kiireen vilkkaa ottamaan KokoTeatteriin selvää. Kunnianhimoinen ryhmä on saanut uudet tilat Svenska Gårdenista Hämeentieltä entisten tilojen muututtua käyttökelvottomiksi pitkittyneen putkiremontin takia. Veikkaan, että tähänkin rutistukseen on tarvittu yhteishenkeä ja tsemppiä.

Uuden tilan avajaisiksi ja samalla Kokon 15-vuotistaipaleen kunniaksi on valmistunut teatterin ideoitsijan ja äidin, Anna Veijalaisen, uutuusteos Pudonneet. Hän on kirjoittanut sen pitkäaikaiselle työtoverilleen Henry Hanikalle ja omalle pojalleen Paavo Veijalaiselle. Esityksen on ohjannut niin ikään Kokon luottonäyttelijä Minna Puolanto.

Virastomaista Svenska Gårdenin rakennusta katsellessa vähän haikailee Kokon Krunikanrannan dekadenttia romantiikkaa. Sisällä tilat paljastuvat kuitenkin suoranaiseksi lottovoitoksi: avarat ja valoisat aulatilat ovat ylellisiä, näyttämö on suuri ja siitä on parahiksi lohkottu verhoilla lounge, jossa tulee kokoontumaan Timo Hirvosen isännöimä Kokon jazzklubi. Tästäkin saatiin ensi-iltajuhlissa verraton maistiainen.

Käsiohjelmassa Veijalainen sanoo halunneensa kirjoittaa näytelmän miehen ja pojan tasavertaisesta kohtaamisesta, josta hänen mielestään ei ole juuri kirjoitettu. On totta, että enemmänkin asetelma on ollut aikuinen mies ja nuori tyttö. Miehen ja pojan kohtaaminen avautuu Puolannon ohjauksessa energisesti Paavo Veijalaisen hahmon, Joonaksen esittelyllä. Hän juoksee mutkitellen pitkin laajaa näyttämöä, jonka lavastukseksi riittävät tyhjyyteen päättyvä portaikko ja toisessa laidassa teltta.

Hanikan hahmo pelmahtaa lavalle vähän nuhjuisena ja hermostuneesti kännykkään puhuen. On tapahtunut jotakin traagista ja hämmentävää. Pian hämmennykseen löytyy syy, kun mies ja poika kohtaavat silmissään yhteinen suru. Toiselta on kuollut sisko, toiselta äiti. Sisko on rakentanut erakoituneelle ja yhteiskunnasta tahattomasti, tai tahallaan pudonneelle veljelleen todellisen yllätyksen: hän on testamentannut Joonaksen veljelleen, jotta tämä ottaisi vastuuta elämän jatkumisesta.

Joonas kutsuu enoaan tuttavallisesti enomieheksi, ja niin alkaa 12-vuotiaan pojan ja oman tiensä kulkijan elämien yhteen sovittelu. Onneksi on kesä, joten Helsinki ei näytä karuimpia kasvojaan, pikemminkin kyse on hellyttävästä seikkailusta. Mukana on teltassa asumisen eksotiikkaa. Vähän örrimörri enomies yrittää viihdyttää Joonasta miten parhaiten taitaa, kunhan viihde on ilmaista. Välillä he seikkailevat öisellä Linnanmäellä, välillä käyvät kuutamouinnilla Mustikkamaalla. Innostuneisuus ja energia näkyvät hienosti miimisessä, akrobatiaa lähentelevässä liikekielessä. Timo Hirvosen suunnittelema musiikki kuplii toimivasti mukana.

Huolimatta veijaritarinan luonteesta ja Puolannon reippaasta ohjaustyylistä teoksessa on tummiakin sävyjä. Kumpikin hahmoista on hämillään ja tekee omaa surutyötään. Kumpikin on pudonnut. Ehkä juuri surun takia Joonas pakenee mieluummin enonsa luo kuin mummonsa helmaan. Mutta mikä on ajanut Hanikan hahmon yhteiskunnan laitamille, koska hän ei ole alkoholisti, vaan vahva duunari? Ehkä se on ylpeä katkeruus, johon ajaa kelpaamattomuus mihinkään, mitä yrittää.

Koskettavimmillaan esitys on jaksoissa, joissa Joonas yrittää pitää kummastakin huolta vaikka pulloja keräämällä. Koskettavaa on myös seurata Hanikan työskentelyä, kun hän saattaa Joonaksen yökylään tämän kaverin luo. Hanikka itse seuraa sivusta, kuin Andersenin Pienessä tulitikkutytössä ikään, kuinka Joonas pärjää omakotitalon pihalla kauniin emännän tarjoillessa grilliruokia. Vaikka kohtaus on herkkä, se on ratkaistu kiinnostavasti Hanikan kuvaillessa näkemäänsä urheiluselostajan äänellä.

Puolanto on saanut näyttelijöihinsä vahvan luottamuksen hengen. Hanikka ja Veijalainen uskaltavat myös ottaa mittaa toisistaan, tarvittaessa huutamalla päin naamaa. Eniten yhteistyössä näkyy kuitenkin toveruus ja ystävyys.

Veijalainen on kirjoittanut näytelmään myös vähän romantiikkaa ja viisaasti onnellisen lopun. Se on oikein hyvä näinä karuina aikoina, joina lasten huostaanottojen luvut ovat yhä masentavammat ja asunnottomuus todellista. Toivoa luova esitys palkittiin ensi-illassa raikuvilla aplodeilla. Onnea KokoTeatterille uudesta tilasta ja puhuttelevasta, piristävästä esityksestä.

Martti Mäkelä – 08.02.2012