Kristiina Uusitalo

Kristiina Uusitalo
Kristiina Uusitalo: 21.XI 1994. Kuva: Jussi Tiainen
Kristiina Uusitalon upeat akvarellit ovat hengen ja aineen ilmentymiä.

On hienoa, kun nykytaiteilija laittaa esille lähes kaksikymmentä vuotta sitten syntyneen teoskokonaisuuden. Amos Andersonin taidemuseon 6. kerroksen intiimissä tilassa on esillä Kristiina Uusitalolta (s. 1959) akvarelleja, luonnos- ja päiväkirjoja ja muutama öljymaalaus vuosilta 1994-95. Nyt lienee ollut oikea aika palata menneeseen.

Kokonaisuus on selkeä katsaus tiiviiseen ajanjaksoon taitelijan tuotannossa ja sen taustalla olevaan sisäiseen prosessiin. Uusitalo avaa tätä henkilökohtaista prosessia näyttelyn johdantotekstissä. Maalaukset syntyivät henkisen ja fyysisen kodin etsikkoaikana, mm. mietiskelyn ja buddhalaisuuden siivittäminä.

Uusitalo kertoo miettineensä kuvan suhdetta aineettomaan. Tämä tuleekin teoksissa esiin usealla tasolla, niin aiheen kuin toteutuksen puolesta. ”Jatkoin pelon ja halun täplittämää elämääni maalaamalla”, kirjoittaa Uusitalo. ”Mitä muutakaan voisin tehdä kuin maalata maalauksia! Värithän hehkuivat silkkaa armoa.” Maalauksia katsoessaan voi aistia kaiken tämän voimakkaan sisäisen elämän, joka taiteilijaa on tuona aikana koskettanut.

Itseäni Uusitalon maalaukset puhuttelevat voimakkaasti. Pidän niitä myös loistavina taideteoksina. Uusitalon kyky käyttää väriä on ilmiömäinen. Nämä värit todellakin hehkuvat silkkaa armoa! Ne tuntuvat aluksi olevan silkkaa väriä, mutta tässä ei todellakaan ole kaikki. Uusitalo on nimittäin myös muodon mestari. Maalausten abstraktiot yhdistyvät hahmoihin; jumaliin, ihmisiin ja pyhimyksiin. Ne leijuvat mystisesti abstraktissa tilassa, aivan kuin aineettomuudesta aineellistuneina.

Uusitalon maalauksissa yhdistyvät siten väri, muoto ja abstraktio luoden harmonisen kokonaisuuden. Uusitalo kertoo aloittaneensa uuden maalauksen jokaisena helmikuun päivänä 1994 ja nimenneensä maalaukset päiväyksen mukaan. Tämä ei olekaan ihme, sillä maalaukset voi mielestäni nähdä myös mandaloina, joita tehdään päivittäin mietiskellen omaa henkistä tilaa.

Esillä olevat päivä- ja luonnoskirjat tukevat hienosti akvarelleja. Ne avaavat erityisesti buddhalaisten hahmojen maailmaa, sitä hienovireistä itämaista muotokieltä ja pensselinvetoja, jotka henkivät juuri aineen ja aineettoman suhdetta.

Amoksen kuudennessa kerroksessa on nyt kauneuden temppeli, jossa voi hiljentyä ja nauttia silmiä hivelevistä maalauksista!

Mikko Oranen, mikko.oranen(at)hel.fi – 29.02.2012