Julkaistu: 22.02.2012

He eivät asu enää täällä

Kuva: Stefan Bremer
Lapsensa menettäneistä pariskunnista kertova draama toimii hyvien näyttelijöiden ansiosta, mutta dialogi junnaa harmillisesti paikallaan.

Paavo Westerbergin uutuusnäytelmä alkaa lupaavasti Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä. Puolipukeinen mies (Eero Aho) ryntää näyttämölle ja alkaa etsiä baarimaisen keittiön laatikosta parranajokoneen johtoa. Käteen tarttuu kokonainen vyyhti kännykän latureita ja piuhoja. Tuttu koominen tilanne. Järkevämpi, tyylikäs vaimo (Katariina Kaitue) selvittää tilanteen hetkessä. On merkittävä vuosipäivä, ja vieraita odotetaan kuumeisesti. Pian pariskunta (Pirjo Määttä ja Kristo Salminen) saapuukin ja alkaa kiusallinen, alkoholipitoinen illanvietto. On aihe, josta nuo neljä haluaisivat puhua, mutta eivät pysty. Tilanteessa on kutkuttavaa latausta.

Westerberg on monipuolinen taiteilija, käsikirjoittaja ja ohjaaja. Uutuusnäytelmässään He eivät asu enää täällä Westerberg tarttuu kipeään, ehkä vaiettuunkin aiheeseen: mitä parisuhteessa tapahtuu, kun perheen ainoa lapsi menetetään. Tosin tässä tapauksessa kyse ei ole pienistä lapsista, vaan nuorista aikuisista. Westerberg on lisännyt löylyä yhdistämällä tilanteeseen kaksi pariskuntaa, jotka ovat menettäneet ainokaisensa samassa autokolarissa. Ruuvi kiristyy entisestään, kun vähitellen ilmenee, että menehtyneet nuoret olivat rakastavaisia.

Westerbergin luoman kvartetin henkilöt Erik ja Anna, Helena ja Pauli edustavat varakasta keskiluokkaa tutkintoineen. Katri Renton melko kliininen, valkopintainen lavastus korostaa toisaalta ulkoista vaurautta,  toisaalta sisäistä tyhjyyttä. Tyhjyys painottuu myös ohjauksellisessa ratkaisussa, jossa lapset ovat lopullisesti poissa. Heitä ei näy takautumissa tai taustavideoissa. Kuolema on lopullinen. Katsojan huomio kiintyy näyttelijöiden eleisiin, tyhjiin katseisiin ja ohi puhumiseen.

Näyttelijät tekevät kautta linjan hyvää, luontevaa ja koskettavaa työtä. Etenkin Ahon ja Kaitueen kohtauksissa on vahvaa läsnäoloa. Aho näyttelee taitavasti raiteiltaan suistuvan miehen hahmon. Samoin Kaitue ilmaisee hienosti työssään, kuinka sisäinen suru ja puhumattomuus vetää lopulta koko mielen korkkiruuviksi. Salmisen hahmossa taas on puhuttelevaa, lähes lapsenomaista kömpelyyttä kriisin kierteissä. Määttä saa rooliinsa pikanttia kiukkua ja sekoilua. Hänen hahmonsa on lopulta kuitenkin kaikkein traagisin. Pitkään pihdattu salaisuus purkautuu vasta viime metreillä.

Teema on siis vahva ja puhutteleva ja näyttelijäntyö toimivaa. Mikä sitten mättää? Se, että esityksessä on otettu riski, jossa käsikirjoittaja itse ohjaa tekstinsä. Toisinaan riskinotto kannattaa, mutta joskus sokeus omalle tekstille tekee kokonaisuudelle karhunpalveluksen. Tuntumani on, että näin kävi nyt. Ymmärrän toki Westerbergin motiivin käyttää katkonaista dialogia kuvaamaan hahmojen sisäistä tyhjyyttä ja pirstaleisuutta, mutta tämän olisi käsittänyt vähemmällä toistamisella.

Nyt näytelmässä toistuu rakenne, jossa kaksi näyttelijää kommunikoi tähän tapaan: "Hei- no mitä? -ei mitään - ai jaa - tai no – niin? – anteeks – ei se mitään – joo".

Kun sama toistuu uudestaan ja uudestaan, tuntuu, että dialogi ei vie tilannetta yhtään eteenpäin. Esitys junnaa tuskallisesti paikallaan. On kuin näyttämöllä pelattaisiin aikaa. Kuten sanottu, katsomossa menee hyvin perille jo ensimmäisessä kohtauksessa ilmi tullut vaivautuneisuus, sitä ei tarvitsisi toistaa joka kohtauksessa. Samoin jotkut juonenkäänteet, kuten ristiin menevät syrjähypyt, vetävät vaikuttavaa teemaa turhaan kohti saippuasarjaa.

Sitten kysymys käsiohjelman suunnittelijoille. Tyylikkäässä ohjelmassa on Hanna Westerbergin harjoitusprosessin aikana piirtämiä tussipiirroksia eri hahmoista. Mutta ohjaajan sanaa lukuun ottamatta tekstit koostuvat taiteilijoiden ansioluetteloista. Eikö olisi kiinnostavampaa tietää, mitä näyttelijät ja muutkin ovat mieltä itse teemasta? Käsittääkseni on myös yhdistyksiä, jotka antavat terapia-apua lapsensa menettäneille vanhemmille. Joitakin tällaisia teemaa valottavia sitaatteja olisi ollut hyvä tutkailla ja miettiä.

Hyvien näyttelijöiden ansiosta esitys kohoaa kuitenkin kelpo draamaksi. Westerbergin teos tarjoaa kiinnostavan näkökulman vakavaan aiheeseen. Katsoja pääsee ikään kuin aitiopaikalta seuraamaan, kuinka ihminen voi selviytyä rankasta tosielämän tragediasta. Esitys korostaa surutyön merkitystä, mutta tarjoaa myös toivoa. Tunnelin päässä on valoa.

Tiedot

He eivät asu enää täällä

Käsikirjoitus ja ohjaus: Paavo Westerberg

Rooleissa: Eero Aho, Katariina Kaitue, Pirjo Määttä, Kristo Salminen

Lavastus: Katri Rentto

Puvut: Tiina Kaukanen

Valosuunnittelu: Aslak Sandström

Äänisuunnittelu: Veli-Pekka Lahtela

Naamiointi: Jani Kylmälä

Dramaturgit: Minna Leino, Eva Buchwald

Näyttämömestari: Toni Lampela

Kantaesitys Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä 8.2.2012

Tiedustelut: http://www.kansallisteatteri.fi/