Harvala

Harvala
Kuva: Patrik Pesonius
Minna Nurmelinin uutuusteos on puhutteleva, huumorilla höystetty sisarusparven selviytymistarina.

Q-teatterin uutuus, Harvala, on kiinnostava veto monessakin mielessä. Ensinnäkin se on pitkästä aikaa  Q-teatterissa pelkästään naisvoimin tehty esitys roolitusta, ohjausta ja käsikirjoitusta myöten. Toiseksi on olemassa näytelmägenre, jossa lähiomaiset selvittelevät tilejään jonkin tärkeän henkilön kuoleman takia. Tällä kertaa selvittely menee piristävän absurdiksi. Kolmas erityinen elementti on näyttämötilan peittävä vesi, joka ei edusta mitään Amazonia, vaan karua ja kylmää merta. Näin helmikuussa varsin kirpeä kokemus sekin.

Minna Nurmelinin ohjaama ja Nurmelinin, sekä Annu Valosen yhdessä käsikirjoittama Harvala tapahtuu karussa saaristomaisemassa. Paikansin tapahtumapaikan Merikarvialle, mutta voihan se tapahtua vaikka jollain alitajunnan hyisellä saarella. Saarella elelevällä sisarusparvella on edessään totuuden hetket, kun vanha äiti (Leena Nuora) tekee kuolemaa. Sisaret Asta ja Aina (Henriikka Salo, Annaleena Sipilä) hymähtävät, kun ulkonaisesti menestynein sisar Aliisa, Annu Valtonen, saapuu paikalle vastentahtoisesti hyvästelemään kuolevaa äitiään.

Sisarusten väliset kontrastit ovat teräviä ja tuovat esitykseen myös vinkeän pirullista huumoria. Salon hahmo on varsinainen komentoora, hän suhtautuu pilkallisesti oikeastaan kaikkeen muuhun, paitsi äitinsä hoitoon. Sipilän tulkitsema keskimmäinen sisar on perheen onneton ja alkoholisoitunut taiteilijasielu. Hän vetää salaa napanteria ja puhaltelee kaihoisasti trumpettiin, kun ”kukaan ei ymmärrä.” Epäonnistuneesta parisuhteesta on muistona huostaan otettu lapsi. Valtosen rooli on klassinen ja ahdistunut hienohelma, joka haluaa vain suvun tilanteen pian pakettiin. Nuoran tulkitsema äiti korahtelee silloin tällöin vuoteestaan, kun sisaret kinastelevat elämän arvoista.

Tilanteeseen tulee potkua, kun paikalle saapuu rappiosisaren tytär Aurora, jota esittää pontevasti Outi Kavén. Suvun nuorimmaisesta toivottiin lääkäriä, mutta hän on lopettanut opinnot ja ryhtynyt seuraamaan ”gurua” etsien vaihtoehtoista elämäntapaa. Sen siliän tien ovat menneet myös suvun opiskeluun lahjoittamat varat.  Kavénilla on mainiosti hallussa hörhöilyyn langenneen ihmisen vankka itseluottamus ja usko oman elämäntavan autuuteen.

Kuten alussa mainitsin, Annukka Pykäläisen lavastus on varsin kiehtova ja luo jännittävän taustan sisarusten välienselvittelylle. Näyttämölle on kasattu suunnattomia kasoja erilaisia renkaita, räsymattoja ja kahvikuppitorneja. Toisessa näytöksessä pitkistä penkeistä muodostuu laaja laituri, jolla loikoa. Erikoisin elementti on vesi, joka loiskuu ja lotisee näyttelijöiden jaloissa. Ville Seppäsen valot ja Joonas Pirttilän arvoituksellinen äänimaailma tukevat hyvin tunnelmaa.

Arvoituksia tarjoaa myös juonen sisältö monenlaisine tasoineen. Toisessa näytöksessä tunnelma tihenee entisestään. Riitta Röpelisen puvustus on vaihtunut hautajaisasuihin, joissa on kuitenkin tyttömäinen henki. Meikit on pyyhitty pois. Nuoran kuolleen äidin hahmo liikuskelee taustalla ja herättelee sisarissa eloon monenlaisia muistoja, jotka kaikki eivät ole miellyttäviä.

Katsomossa herää kysymyksiä: miksi sisarusten äiti on tarjonnut lapsilleen niin karun koulun kaikkine kissanpentujen tappajaisineen, mutta kieltänyt lämpimän sylin? Minne perheen isä on hävinnyt? Onko hän lähtenyt toisen naisen perään, vai paennut rakkaudettomuutta? Ja kuka, tai oikeammin mikä on mystinen Anni, joka oli äidin silmäterä? Kaikkiin kysymyksiin Nurmelin ei anna vastausta, vaan heittää pallon ovelasti katsojalle. Loppupuolella esitykseen hiipii myös itseironista, vapauttavaa huumoria.

Kaikesta näkee, että Harvala on ollut ja on tekijöilleen tärkeä ja merkittävä. Näyttelijäntyö on kautta linjan selkeää ja taitavaa. Ohjauksessa korostuu ajan antaminen läsnäololle ja oikealle ajatukselle. Kunkin hahmon jopa raadollisetkin tunteet ja mietteet saavat tilaa. Naisten välinen yhteys, yhteinen muisti ja viisaus nostavat esityksen lopulta puhuttelevaksi selviytymistarinaksi. Yhtenä osoituksena tästä on nostalgisen näköiseksi taitettu käsiohjelma, jossa muistellaan erilaisia, kunkin äidin kanssa koettuja hyviä muistoja. Toivottavasti niitä on meillä kaikilla.

Martti Mäkelä – 16.02.2012