Elina Merenmies

Elina Merenmies
Le renimient de St. Pierre 2009
Elina Merenmiehen retrospektiivinen näyttely on huikaisevan kaunis!

Elina Merenmiehen (s. 1967) taide on aina koskettanut minua. Nähdessäni 1990-luvulla ensimmäistä kertaa hänen teoksiaan ihastuin siihen taituruuteen, jolla hän käyttää välineitään. Erityisesti viivan käyttäjänä ja piirtäjänä Merenmies on omaa luokkaansa. Toinen tärkeä elementti oli hänen teostensa aiheiden hidas avautuminen. Kun katsoi tarkemmin kivaa pehmeää nallea esittävää piirustusta, alkoi huomata jotain, mikä ei tuntunutkaan kuuluvan kuvaan.

Merenmiehen taiteeseen on usein liitetty jonkin kauhistuttavan läsnäolo. Nallen silmät vuotavat verta, haavat ovat auki, ruumis on rujo, tai jotain ikävää tuntuu tapahtuneen. Merenmiehen teokset eivät silti tunnu mässäilevän tällä elämän rujoudella. Ne esittävät, ettei kaikki ole aina sitä miltä ensi katsomalta näyttää; että kauneuteen voi sisältyä myös kauheutta.

Tämän reilut 80 teosta käsittävän takautuvan näyttelyn – teoksia on aina Merenmiehen uran alkuvaiheilta 1980-luvun loppupuolelta tähän päivään – otsikko Salaista Iloa kertoo paljon ja osuvasti Merenmiehen taiteen olemuksesta. Kaiken ytimessä tuntuu olevan vahva tunne olemassaolosta, elämän monimuotoisuudesta ja jatkumosta, jopa kuoleman tuolle puolelle, sekä ihmisistä.

Erilaisten olentojen rinnalla, varsinkin Merenmiehen piirustuksissa, on joukko huikaisevan kauniita muotokuvia. Nämä käsintehdylle rosoreunaiselle paperille luodut teokset tuntuvat vievän ajassa ja tunnelmassa satoja vuosia taaksepäin. Vanhat taiteen mestarit ja heidän ilmaisunsa sekä maailmansa heräävät henkiin.

Merenmiehen isommat maalaukset ovat usein maisemia, jossa puiden erilaiset verkostot muodostavat perusmiljöön. Niiden kätköissä voi piillä erilaisia asioita; kauniita värikkäitä lintuja, tai sitten ihmissusia. Nämä teokset toimivat monella tasolla myös katseluetäisyyden suhteen, hieman kauempaa niistä aukeaa monumentaalisempia sfäärejä, läheltä taas jotain aivan muuta.

Taiteilijan ja näyttelyn kuraattorin Juha-Heikki Tihisen ripustus on oivaltava ja hengittävä. Se antaa teoksille tilaa, ja luo erilaisia tunnetiloja. Taidehallin erinomaista arkkitehtuuria on myös hyödynnetty oivallisesti. Vähemmän on joskus enemmän.

 

Mikko Oranen – 08.02.2012