CarnageTurpiin vaan ja onnea

Näytelmäfilmatisointi ei välttämättä ensi alkuun kuulosta lupaavalta. Ei, jos sen mieltää teatterin ehdoilla rakennetuksi staattiseksi taltioinniksi. Näytelmän elokuvasovitus on parhaimmillaan kuitenkin kaikkea muuta kuin jähmeä ja eloton kokonaisuus. Ajatellaanpa vaikka David Mametia ja hänen tuotantoaan.

Roman Polanskin ohjaama Carnage (2011) sovittaa elokuvaksi ranskalaisen Yasmina Rezan palkitun Le Dieu du Carnage -näytelmän (2006). Reza on myös muokannut tekstistään toimivan elokuvakäsikirjoituksen yhdessä ohjaajan kanssa.

Lopputulos on huikea emotionaalinen vuoristorata, jossa neljä fantastista näyttelijää vievät katsojaa kuin pässiä narussa. Elokuvan ainoa ”miinus” on sen 79 minuutin kesto – vajaan puolentoista tunnin jälkeen tätä herkkua janoaa nimittäin lisää.   

Penelope (Jodie Foster) ja Michael (John C. Reilly) Longstreetin 11-vuotiasta Ethan-poikaa on lyöty pihalla. Teon takana on saman ikäinen Zachary, jonka vanhemmat Nancy (Kate Winslet) ja Alan (Christoph Waltz) ovat saapuneet Longstreetien luo selvittämään selkkausta kuin sivistyneet ihmiset konsanaan.

Tapaaminen, joka alkaa päällisin puolin ystävällismielisissä merkeissä, muuttuu hetki hetkeltä kummallisemmaksi. Kohteliaisuudet alkavat karista pariskuntien todellisten näkemysten tieltä, eikä aikaakaan kun katkeroituneiden aikuisten sanansäilä alkaa viuhua verbaaliseen verilöylyyn (engl. carnage) viittaavalla tavalla.

Raju, repivä ja ennen muuta roisin hauska Carnage on loisteliaiden näyttelijöiden juhlaa. Jodie Foster ja Kate Winslet, jotka molemmat palkittiin hyvää tarkoittavista jos kohta takakireistä rooleistaan Golden Globe -ehdokkuuksilla, ovat suoraan sanoen liekeissä. Kyynisyyteen kallistuneita aviomiehiä tulkitsevat John C. Reilly ja Christoph Waltz eivät tosin hekään jää tässä ottelussa paitsioon.    

Carnage on terävä, ilkeä ja hervottomuuteen asti hykerryttävä luokkasatiiri, josta voisi epäilemättä laatia myös suomalaisen vastineen. Mitä jää jäljelle kun kaikki ulkoa opittu ja yhteinen hyvä unohtuu ja alkeellisimmat vaistot ottavat yliotteen? Polanskin ”tavaton tapainkomedia” on oiva johdatus länsimaisen peruskonfliktin lähteille.