Vallan kääntöpuoli

Petoksen ja vallan likaista peliä luotaavassa tarinassa idealistinen Stephen Meyers (Ryan Gosling) luotsaa kuvernööri Morrisin vaalikampanjan julkisuuskuvaa. Meyersille on tärkeää uskoa omaan ehdokkaaseensa ja tämän vilpittömyyteen. Sellainen on demokraattien presidenttiehdokkuutta tavoitteleva Morris (George Clooney) – kaikin puolin luottamusta herättävä kandidaatti, joka ei tingi periaatteistaan.

Presidenttipelin kuoppaisella tiellä nuorta lehdistöpäällikköä opastaa kovan luokan kampanjapäällikkö Paul Zara (Philip Seymour Hoffman).  Tämän kilpailija on Tom Duffy (Paul Giamatti), joka työskentelee republikaanien presidenttiehdokkaan joukossa. Duffy ryhtyy kosiskelemaan Meyersia riveihinsä, mikä hivelee nuoren miehen itsetuntoa. Samaan aikaan hän tutustuu vaalitoimiston nuoreen harjoittelijaan, Mollyyn (Evan Rachel Wood).

Vallan kääntöpuoli on ohjaajansa näköinen elokuva. Siinä on samaa tummaa vakavuutta kuin näyttelijä-ohjaajan kantaaottavassa ja tyylikkään savuisessa elokuvassa Good Night, and Good Luck (2005). Poliittisessa pelissä yksikin harha-askel voi tuhota kaiken. Vallan kääntöpuolessa teema toistuu kiinnostavasti tarinan kehämäisessä rakenteessa kohoten pienestä suureen.

Elokuva käynnistyy idealistisesti, ja alkupuoli on tunnelmaltaan jopa valoisan toiveikas. Meyers törmää kuitenkin varsin pian vallan kääntöpuoleen ja joutuu kylmäverisen valtapelin pelinappulaksi. Ensimmäisten vastoinkäymisten edessä hän taistelee lujasti ehdokkaansa eteen. Väistämättä hän joutuu huomaamaan, ettei kukaan ole tiukassa paikassa korvaamaton – eikä loppupeleissä viatonkaan.

Stephen Meyersin muutos tarinan aikana on kylmäävä. Ryan Gosling tekee uskomattoman hienovaraisesti vahvan roolin, jossa idealisti joutuu luopumaan arvoistaan. Pienieleisyydestä huolimatta Gosling on tiukasti läsnä roolihahmossaan. Vastikään Gosling teki elokuvassa Drive vakuuttavan roolin autonkuljettajana, jonka viileän kuoren alla kätkeytyi kiihkeitä tunteita. Samanlaista viileyttä on myös Stephen Meyersissa.

Gosling on muutenkin kiinnostava näyttelijä. Ulkonäöltään hän ei ole mikään kiiltokuvapoika tai hurmuri – päinvastoin hän on melko arkipäiväisen naapurin kaverin oloinen. Silti hänessä on näyttelijänä särmää, joka jää mieleen.

Elokuvassa on muutenkin varsin komea kaarti eturivin amerikkalaisia (mies)näyttelijöitä. 

Konkarinäyttelijät Philip Seymour Hoffman ja erityisesti Paul Giamatti tulkitsevat paikoin varsin suurella pensselillä kuumia tunteita. Kuitenkin myös Hoffman taitaa pienimuotoisen työskentelymetodin.

Suurin tähti valkokankaalla on silti ohjaaja itse. Charmantti Clooney antaa presidenttiehdokkaalle uskottavan ilmeen, johon kuuluu rehellisen vakuuttava katse. Näyttelijänä Clooney ottaa myös askeleen uuteen suuntaan: hän ei pelkää näyttää pyhimykseltä vaikuttavan miehen toista puolta, vaikka tämä poikkeaakin melkoisesti Clooneyn tähtikuvan tutuista romanttisista tai koomisen hyväntahtoisista sankarirooleista.

Äänestäisin. Kaikesta huolimatta.