Tanja Koponen

Tanja Koponen
Tanja Koponen vie meidät epävarmalle pohjalle ja vakaviin pohdintoihin - niin halutessamme.

Galleria Sinnen uudehko tila Isolla Roobertinkadulla on tilava, mutta monen näyttelyn osalta se on ollut isoine ikkunoineen ja pylväineen hieman hankala esillepanon kannalta. Nyt kuitenkin Tanja Koposen (s. 1968) kohdalla tila toimii enemmän kuin mainiosti.

Koposen teoksen lähtökohta on filosofinen ja yhteiskunnallinen. Se tarkastelee niin yksilöä kuin (kaupunki)tilaa. Lehdistötiedotteen on kirjoittanut Veli-Matti Saarinen, helsinkiläinen taiteentutkija. Tiedote on muutamien kappaleiden mittainen teksti, joka mm. ranskalaiseen filosofi Jacques Derridaan viitaten pohtii sisäpuolen ja ulkopuolen käsitteitä sekä niiden vastakkainasettelua.

Saarinen lähtee asetelmasta, jossa sisä- ja ulkopuoli ovat asetettu vastakkaisiksi arvoiksi. Sisällä on varmuus ja turva, ulkona levottomuus ja epävarmuus. Tämä johtaa ajatukseen, että sisäisen on jotenkin asetuttava puolustautumaan kaikkea ulkoista vastaan. Saarisen mukaan tällä on merkittäviä poliittisia seurauksia. Tämän vastakkainasettelun sijaan Saarinen pohdiskelee mahdollisuutta nähdä sisä- ja ulkopuoli ennemminkin limittäisinä, toisensa sisältävinä, kuin toisensa poissulkevina.

Näitä ajatuksia peilaten voi alkaa mietiskellä Koposen kokonaisvaltaisen tilallisen installaation merkityksiä ja sanomaa. Kun saavuin näyttelyn avajaisiin, olin etuajassa. Vielä suljettu galleriatila ei päästänyt minua sisälleen, mutta ikkunan takaa kurkistelu aiheutti myös sarjan epävarmuuksia. Tilassa hujan hajan olevat erilaiset rojut näyttivät siltä, kuin näyttelyn rakentamisen olisi vielä täysin kesken. Olinko tullut väärään aikaan, oliko tapahtunut jotain?

Koponen on rakentanut tilan, jonka keskeneräisyys hämmentää. Tämä ei ole se tuttu ja turvallinen järjestyksessä oleva kaunis galleriatila, jossa on esillä kauniita taideteoksia hyvässä järjestyksessä. Pikemminkin tämä on kuin uhkaava ulkotila, vieras alue, jolla et voi olla varma, mitä seuraavaksi tulee eteen tai tapahtuu. Tilassa on myös video, joka kuvaa gallerian sisältä kuvattua lähiympäristöä.

Koposen näyttely ei siis todellakaan päästä helpolla. Sen voi ohittaa olankohautuksella, mutta sisä- ja ulkopuolen, yksilön ja yhteiskunnan kysymykset joita se voi herättää, ovat suuria ja tärkeitä. Niin näyttely kuin Veli-Matti Saarisen teksti ovat oikeastaan hienovaraisia viitteitä. Ne eivät sano mitään valmista, tai edes mitään varmaa siitä, mistä pitäisi olla kyse. Siihen voi vastata vain katsoja, ja siihen ajatusprosessiin voi lähteä vain katsoja, jos hämmennykseltään uskaltaa.

Mikko Oranen – 12.01.2012