Syrjään jääneiden päivä
Metropolia aloittaa vuoden vähäeleisellä ja hyvällä tavalla asenteensa säilyttävällä Syrjään jääneiden päivä -musikaalilla. Alaotsikkonsa mukaisesti nykyduunarin elämään keskittyvä musikaali pitää kipeiden aiheiden äärellä kiinni kepeydestä.
Sen näennäisessä naiiviudessa ja yksinkertaisuudessa on kuitenkin hyviä kiteytyksiä siitä, miten talous määrää kaiken. Musikaalissa osataan kyseenalaistaa varsin hyvin sellaisia totuuksia, jotka usein otetaan annettuina.
Ohjaaja-käsikirjoittaja Antti Wuokon tyylissä on ripaus Kaurismäkeä. Hänen duunarimaailmassaan on jotain hyvin sympaattista ja vähän satumaista sekä omalla tavallaan onnellinen loppu. Vakavasta pohjavirrastaan huolimatta esitys on silti selvästi musikaali.
Satumaisuuden ja duunarin ankean kohtalon yhdistäminen etenee tarkoituksellisen naiivein ja sarjakuvamaisen pelkistetyin kohtauksin. Musiikki on pääosassa, se on esitystä koossa pitävä voima, joka tuo kohtauksiin tunteiden hilpeän kirjon; hirtehisestä kommentoinnista elämää suurempiin tunteisiin.
Metropolian opiskelijat ovat ponnistaneet kelpo esityksen, joka tarkentuu pienen ihmisen elämään maailmassa, jossa kaikki tehdään talouselämän ehdoilla. Hurjaa, kantaaottavaa menoa Syrjään jääneiden päivä ei tarjoa, sen sijaan siinä osataan kuvata humoristisesti ihmiset välisiä suhteita ja rahan vaikutusta niihin. Jotain yhtäläisyyttä Syrjään jääneiden päivässä voi silti nähdä vaikkapa Ryhmäteatterin viime vuosien töihin, joissa pieni ihminen pyörii voimattomana talouden armoilla.
Tarinassa pieni suomalainen pikkelssitehdas Wröst Wröst siirretään Kiinaan ja duunarit jäävät puille paljaille. Välillä tehdään nopeita leikkauksia niiden muutaman maailman rikkaimman ihmisen luo, joiden jokapäiväinen leipä ei ole lihis vaan tiikerirapu. Duunarin elämä pyörii tehtaan, räkäisen lähiökuppilan ja kotisohvan ympärillä. Sosiaaliset ongelmat kasautuvat lähiöihin.
Duunarimiehet Matias (Lauri Metsola) sekä Janne (Samuli Jaskio) tekevät monotonista työtä, mutta jaksavat silti miettiä rikkaan ihmisen moraalia. Millainen rikkaan moraalin pitäisi olla? Miten rikkaus tai köyhyys muuttaa ihmisen moraalia. Miten saa rikastua? Miten ei? Onko jo pelkkäpankkitoiminta sinänsä moraalitonta?
Monet peruskysymykset esitetään varsin vilpittömästi ja vaikka musikaali ei mikään innovaatioihme olekaan, ovat sen esittämät kysymykset hyvin ajankohtaisia. Absurdi uusnaiivius on tyylilajina aika vaikea ja välillä Syrjään jääneiden päivä kadottaakin fokuksensa. Kohtauksissa olisi tiivistämisen varaa ja ne kaipaisivat näyttelemiseen nyansseja.
Metropolian näyttämökuva muuttuu siten, että näyttelijät kantavat rekvisiittaa mukanaan. Näyttämökuvassa säilyy tietynlainen autius ja epätodellisuuden tuntu. Vieraannuttamiselementti toimii. Duunarimaailman vastapainoksi ilmestyy takaosaan aina aika ajoin pitkän pöydän ääressä ruokaileva Bilderberger-seura.
Musiikissa on samantapaista naiiviutta ja pelkistämistä kuin koko teoksessa, näyttelijät laulavat paikoin karhean sydämeenkäyvästi. Välillä laulut jäävät tunkkaisen kuuloisiksi. Tarkkuuteen olisi voitu kiinnittää enemmän huomiota.
Muutamissa oivaltavissa kohtauksissa pystytään kyseenalaistamaan esimerkiksi ajatus siitä, että jonkinlainen kasvoton ”kuluttaja” olisi tehtaissa tapahtuvien ratkaisujen takana. Päätöksiä ei sanele kuluttaja, vaan ne, joilla on rahaa ja valtaa – ja jotka hyötyvät halpatyövoimasta eniten.
Ensin tehdas Suomessa lakkautetaan, koska Kiinassa pikkelssin valmistaminen on halvempaa. Pian kuitenkin mm. David Rockefellerin, Tony Blairin Björn Wahlroosin, Henry Kissingerin ja Kuningatar Beatrixin muodostama Bilderberger-ryhmä alkaakin kaivata juuri suomalaista pikkelssiä, joten tehdas rakennetaan uudestaan.
Absurdin onnellinen loppu on varsin ironinen. Tällä kertaa duunareiden käy hyvin. Mutta entäs sitten kun rikkaat keksivät haluta vaihtelun vuoksi jotain muuta?