ShameVeli ja sen sisko

Yletön porno ajaa ihmisen tärviölle. Näinkin banaalin johtopäätöksen voisi lausua Steve McQueenin uutuuselokuvasta Shame (2011). Brittiohjaaja McQueen (jolla ei siis ole mitään tekemistä edesmenneen action-staran kanssa) on valinnut aiheekseen arthouse-elokuvan kaupallisesti menestyneimmän teeman – siekailemattoman seksin.

Shame on tarina Brandonista (Michael Fassbender), yksinäisestä seksiaddiktista, jonka kalsea yksinäisyys häiriintyy sekopääsiskon muuttaessa miehen kämppään asumaan. Siinä missä Brandon on kertakäyttöseksin suurkuluttaja, Sissy (Carey Mulligan) takertuu hyväksikäyttäjiinsä kuin kärpänen liisteriin.

Sisaruksilla ei tunnu olevan mitään yhteistä. Brandonin elämä askartelee toimistotyön, nettipornon, huorien ja yhdenillanjuttujen parissa. Elämässään ajelehtiva Sissy on kuin avoin, sykkivä haava, jonka tarvitsevuus piinaa isoa veljeä päivä päivältä enemmän. On vain ajan kysymys milloin molempien lipsuvat sukset menevät sovittamattomasti ristiin.  

Viime syksynä kansainvälisillä elokuvafestivaaleilla mainetta niittänyt Shame ei täytä suuren ennakkorummutuksen sille asettamia odotuksia. McQueenin elokuva ei ole se tinkimättömän rohkea kuvaus pakkomielteestä jollainen se haluaisi olla. Päinvastoin. Paljasta pintaansa syvemmälle Shame ei pääse millään.

Michael Fassbender ja Carey Mulligan ovat erinomaisia rooleissaan, sitä ei käy kieltäminen. Fassbenderin onnistuu löytää juron kauniista panokoneesta myös ihka oikea ihminen. Mulliganin Sissy eksyy suoraan katsojan sydämeen – jo yksinomaan koskettavalla New York, New York -tulkinnallaan.  

Shamen suurimmaksi kompastuskiveksi osoittautuu elokuvan välinpitämättömyys päähenkilöiden elämäntilanteiden perimmäisistä syistä. Henkilöhistorioita ei olisi tarvinnut analysoida puhki, mutta jonkin valtakunnan käsittelyn ne olisivat kyllä ansainneet. Traumat, jotka ovat muokanneet Brandonista ja Sissystä näin surullisen sisarusparin, jäävät täysin piiloon.

Shame löytänee pääosan katsojistaan pelkän raflaavan aihepiirinsä ansiosta. McQueen ei kuitenkaan tarjoa teeman käsittelyyn mitään oleellisesti uutta. Samaa arthouse-rynkytystä on nähty valkokankaalla niin moneen kertaan, ettei moisesta yksinkertaisesti jaksa innostua. Rapakon takana Shame on varmasti edelleen ”uskallettu” ja ”paljas”, mutta eurooppalaisittain siinä ei ole mitään uutta.

McQueenin näkemys Brandonin elämän askeettisesta monotoniasta on tietenkin viimeisen päälle estetisoitu aina kuvakerronnasta ääniraitaan asti. Shamen Manhattan on kylmä ja kolea yön maailma, jonka roskiksien ja maisemaikkunoiden liepeiltä löytyy kokoelma animaalisia kohtaamisia. Visio näyttää kliseisyydessään hetkittäin myös koomiselta – etenkin jos ja kun sitä ryyditetään itsetarkoituksellisen alleviivaavalla ”taidemusiikilla”.