Julkaistu: 01.12.2011

Vanja-eno

Kuva: Christoffer Allén
Andriy Zholdakin ohjaamaa Vanja-enoa on odotettu – eikä turhaan.

Klockriketeaternin Vanja-eno on uskomaton ponnistus pieneltä suomenruotsalaiselta teatterilta. Se on suursatsaus, jollaisia saa vain harvoin kokea Suomen teattereissa. Ukrainalaissyntyinen, nykyään Berliinissä asuva ohjaaja Zholdak ei ole lähtenyt muokkaamaan Vanja-enosta aivan uutta teosta, vaan tekee Tšehovin klassikosta syvien kuvien ja henkeäsalpaavan näyttelijäntyön myötä intensiivisen ja tarkkuudessaan nerokkaan tulkinnan, jonka jälkeen olo on kuin olisi istunut paitsi huikean kauniissa esityksessä, myös puhdistavassa ja katsojan mielen solmuja avaavassa psykoanalyysissa.

Klockriketeaternin pienelle lavalle on Vanja-eno lavastettu miljööseen, josta voi lukea suomalaisen mökin, venäläisen maalaistalon ja myös japanilaisen minimalismin vaikutuksia. Keskellä näyttämöä on vesiallas, jossa pestään, uidaan, jonne mennään pakoon muita, joka lohduttaa, tuudittaa unelmiin ja toisaalta myös herättää karuun todellisuuteen.

Tila yksityiskohtineen antaa mahdollisuuden monenlaisiin kohtauksiin, kohtaamisiin ja hetkiin. Lasitettu kuisti ja kaappi toimivat vahvoina symboleina. Kaappi nielee ihmisiä ja lasi eristää ihmiset omaan yksinäisyyteensä.

Vanja-eno muovautuu tiheistä ihmissuhdeverkostoista, jotka Zholdakin ohjauksessa rikkovat fiktion pinnan ja pusertuvat näyttelijöistä esiin vahvan fyysisen ja psyykkisen latauksen siivittäminä. Vanja-enossa seksuaalinen halu on viritetty eräänlaiseksi vahvaksi pohjasäveleksi kaikkiin kohtauksiin.

Klockriketeaternin esitys kuljettaakin säikeitä, säveliä ja aihioita polyfonisesti. Zholdak ei maalaa yhdellä värillä tai yhteen suuntaan kerrallaan, vaan jokainen kohtaus tuntuu heijastavan monia eri sävyjä ja imevän mukaansa pyörteeseen, jonne kerran hypättyään katsoja ei enää ole entisensä. Vanja-eno muodostuu myös toistosta, toistuvista kohtaamisista, repliikeistä, symboleista. Zholdak on osannut kirkastaa Tšehovin runollisuuden esiin.

Tšehovin klassikko kertoo hyväuskoisesta Vanja-enosta (Jussi Johnsson), joka on tuhlannut elämänsä raatamalla maatilallaan kuolleen siskonsa miehen, professori Srebrjakovin (Anders Larsson) vuoksi. Professori ei ole saanut mitään aikaan.

Professoria varten tilalle kutsuttu lääkäri Astrov (Jan Korander) kriisiyttää tilanteen, sillä hän rakastuu professorin vuoreen vaimoon Jelenaan (Linda Zilliacus vuorottelee roolissa Krista Kososen kanssa), kun taas professorin tytär, vaatimattoman näköinen Sonja (Alma Pöysti) rakastuu Astroviin.

Kun Vanja-eno ymmärtää elämänvalheensa ja näkee totuuden professorista, ei hänelle ole tarjolla enää uutta mahdollisuutta, ainoastaan uusia elämänvalheita. Kaikki rakastavat väärää ihmistä. Kukin henkilöistä heijastaa omalla tavallaan Vanja-enon keskeistä teemaa: hukkaan heitettyä elämää.

Näyttämötulkinnassa Zholdak käyttää pienen näyttämön intiimiyttä hyväkseen kuin viimeistä päivää. Hän osaa suunnata yleisön katsetta elokuvamaisesti lähi- ja kaukokuviin, tarkentaa sen kengän solkikoristeesta pöydän ympärille kerääntyneeseen seurueeseen. Liikettä tukevat Pietu Pietiäisen valot.

Alma Pöysti venyttää ilmaisunsa häikäiseväksi

Henkilöt ovat yhtä himoa päästä varpaisiin. Etenkin Sonja ahmii mansikoita ja omenoita, hänen intohimonsa ovat niin voimakkaita, ettei niiden tyydyttämiseen enää mikään maanpäällinen asia pystyisi. Terveen ja hullun rajalla kulkevat henkilöt saavat luotua koko esitykseen juopuneen tunnelman.

Zholdakin tulkinnassa kaksi naishahmoa, pinnallinen, muta silti koskettava Jelena sekä työteliäs ja turhautunut Sonja, asettuvat puhutteleviksi vastapareiksi. Syntyy monta kohtausta, joissa naisten välinen jännite, kilpailu ja silti myös jonkinlainen syvä sisarellisuus sotkeutuvat lumoavaksi vyyhdiksi.

Zilliacus on hyvin koskettava miltei murtuvana, mutta silti fasadinsa säilyttävänä Jelenana. Hän on miesten unelma eikä tiedä, kuka oikeasti on. Jelena ja Astrov sitovat hiuksensa monta kertaa yhteen – ja yhtä monta kertaa erkanevat toisistaan. Astrovissa orastava muutoksen mahdollisuus on Jelenalle liian pelottava. Jelena jää ikuisesti uimaan tavoittamattomaksi vedenneidoksi. Hän kantaakin vedenneidon kalanpyrstöä mukanaan. Tuomas Lampisen puvut antavat hänelle eri olomuotoja ja vivahteita, hän on kameleontti ja kuitenkin roolinsa vanki.

Alma Pöysti tekee käsittämättömän hienon roolisuorituksen Sonjana. Hän räjäyttää kaikki esteet ilmaisustaan ja jokainen Sonjan tunne virtaa sensuroimattomana yleisöön. Hän on hauska, veikeä, nokkela ja pohjattoman pettynyt. Hän on omasta mielestään selväjärkinen, vaikka elää – kuten kaikki muutkin henkilöt – täysin omassa maailmassaan.

Vanja-enossa muutkin näyttelijät tekevät alusta loppuun töitä täydellä intensiteetillä ja itseään säästelemättä. Näyttelijät ovat päässeet irti maneereistaan ja välillä katsoja unohtaa seuraavansa esitystä, sillä niin todellisia ovat näyttelijöiden lavalta katsomoon välittyvät tunteet.

Eivätkä tunteet vain välity, vaan yleisöä suorastaan huuhdellaan lavalta vyöryvillä tunteilla, yleisö hukutetaan henkilöiden epätoivoon, hölmöyteen – ja niin – tavallisuuteen. Sillä Tšehov ei kuvaa poikkeusihmisiä tai karikatyyrejä, vaan todellista, elävää elämää juuri sellaisena kuin se on. Se traagisuudessaan on niin tunnistettavaa, niin todellista, niin arkipäiväistä.

Samalla Vanja-eno on kuitenkin komedia. Onkin aikamoinen saavutus, että Zholdakin ohjauksessa, jossa tunneskaalaa revitään laidasta laitaan, pystyvät näyttelijät kuitenkin löytämään ilmaisuunsa komedian välkähtelyn.

Unohtumattomien kuvien teatteria

Zholdak todella osaa tehdä esityksiä, jotka ujuttautuvat katsojien mieliin, jäävät vaikuttamaan, kytemään, polttamaan. Kaikki häneltä aiemmin näkemäni esitykset ovat hallinneet katsojien mieliä visuaalisuudellaan. Kuukausi maalla oli yli kolmensadan näyttämökuvan kavalkadi, jossa näytelmän repliikeistä ei sanottu kuin muutama.

Elämä idiootin kanssa ammensi repivän väkivaltaiset näkynsä videopelien ja väkivaltaviihteen kuvastosta. Anna Kareninassa näyttämön kauneus kääntyvine peileineen, luistinratoineen ja kaatuvinen puineen muodosti aivan oman mytologiansa.

Klockriketeaternin ohjauksessaan Zholdak sukeltaa Tšehovin näytelmän hienonhienoihin vivahteisiin ja salaisuuksiin ja osaa kuin osakin omien sanojensa mukaan ”levätä” Tšehovissa. Esityksen rytmi on elämän kaltainen, vapaa, kaikesta kiihkeydestään ja intensiteetistään huolimatta.

Zholdak saa Vanja-enossa katsojan suuntaamaan katseen ensin esitykseen ja sitten mielen sisään – ja lopulta esityksen ulkopuoliseen maailmaan. Hän tekee näyttävää teatteria, jonka syvällisyys ja tarkkuus paljastuvat kierros kierrokselta, hetki hetkeltä, yksityiskohta yksityiskohdalta.

Vanja-enossa musiikki on myös suuressa osassa, se antaa lisäsysäyksiä tapahtumille, ja tehoa esityksen muutenkin hypnotisoivalle toisteisuudelle. Puccinin Nessun Dorma -aaria saa lähes myyttiset mittasuhteet, kun henkilöt kulkevat pienessä tilassa edestakaisin unettomuudesta kärsien.

Loppukuvassa Vanja-eno ja Sonja tuijottavat yleisöä suut auki, aivan kuin he antaisivat vihdoin periksi ja päästäisivät tukahdutetut tunteet rikkomaan heidän mielensä. Kammottava ja samalla katharttisen puhdistava näky porautuu syvälle mieleeni ja tuskin sieltä koskaan katoaa.

Vanja-enossa on suomenkielinen tekstitys. Nyt tämä maailmanluokan esitys on nähtävissä Klockriketeaternissa. Harvinainen, ainutlaatuinen tilaisuus, jota ei kannata jättää käyttämättä.

Tiedot

Morbror Vanja (Vanja-eno)

Klockriketeatern

Ensi-iltaviikko 23-29.11.2011, muut esitykset 7.2-27.4.2012

Anton Tšehov, Andriy Zholdak: Morbror Vanja. Klockriketeatern. Ruotsinnos Alma Pöysti

Ohjaus: Andriy Zholdak

Lavastus: Tita Dimova ja Andriy Žoldak

Musiikki: Sergei Patramanskij

Puvut:Tuomas Lampinen

Valot: Pietu Pietiäinen ja Andriy Zholdak

Äänet: Ludvig Allén ja Andriy Zholdak

Rooleissa  Linda Zilliacus (Krista Kosonen), Jan Korander, Alma Pöysti, Jussi Johnson, Anders Larsson, Janina Berman ja Anders Slotte.

Esitys on ruotsinkielinen ja siinä on suomenkielinen tekstitys.

www.klockrike.fi