Superclásico

Joskus keski-ikäiselläkin naisella voi käydä munkki.  Annasta (Paprika Steen, Juhlat) on hyvää vauhtia tulossa menestyvä jalkapallomanageri Argentiinan liigaan. Hän luotsaa Boca Juniorsia ja heilastelee paikallisen fudistähden, Juan Diazin (Sebastian Estevanez) kanssa. Onko se nyt ihme, että taakse on jäänyt niin pohjoinen kotimaa Tanska kuin tylsäksi muuttunut aviomieskin.

Aviomies Christian (Anders W. Berthelsen, Italiaa aloittelijoille) pitää Kööpenhaminassa viinikauppaa, jonka menestys perustuu hänen loistavaan makuaistiinsa. Vaimon lähdettyä viinikauppias on kuitenkin keskittynyt lähinnä varastojen tyhjentämiseen ja bisnes on kärsinyt pahasti. Niinpä Christian pakkaa mukaan vaihtopaidat ja pariskunnan teini-ikäisen pojan Oscarin (Jamie Morton) ja lähtee vaimonsa perään kiihkeänä sykkivään Buenos Airesiin.

Kaksi maailmaa törmää toisiinsa heti alkumetreillä. Eikä kyseessä ole niinkään pohjoismainen viileys ja kuohuva latinoveri -asetelma kuin ”hienostuneen” viinikulttuurin ja jalkapallokulttuurin yhteentörmäys.

Tilanne kulminoitu nätisti kohtauksessa, jossa Christian joutuu ensimmäisen kerran tekemisiin fanaattisten jalkapallofanien kanssa. Buenos Airesissa tunteita nimittäin kuumentaa Superclásico, paikallisottelu, jossa kohtaavat maan suosituimmat jalkapallojoukkueet Boca Juniors ja River.

Heti alkumetreillä selviää, ettei Anna ainakaan ilahdu Christianin yllätysvierailusta. Viinikauppias joutuu vähitellen myöntämään tappionsa vaimonsa suhteen, mutta löytää uusia haasteita argentiinalaisen viinin ja tangon pyörteissä. Christian tutustuu Malbec-rypäleen saloihin skandinaavisella intensiteetillä, ja heräilee aamuisin epämiellyttävästi Annan ja tämän uuden heilan pihamaalta. Samaan aikaan Kierkegaardin perehtynyt Oscar katoaa ja joutuu tahollaan huumaavan ensirakkauden vietäväksi.

Elokuvassa on runsaasti sivujuonteita, jotka rönsyilevät laveasti keskustarinan ympärillä. Muutama mehevä sivujuonne tuntuu antavan Christianin elämään uusia mahdollisuuksia, mutta ne jätetään kuitenkin käyttämättä.  Tuntuu, että tekijät haaskaavat tarinan mahdolliset päähenkilön osalta uuden ja kiinnostavan löytämiseen.

Lopputuloksena on tasaisempia ja realistisempi uuden elämän alku. Sellainen, jossa lopulta ei ole mitään mullistavaa käännettä, eikä päähenkilö ole edes välttämättä oppinut mitään uutta – tarinan anteliaasti jakamista kolhuista huolimatta. Pikemmin päähenkilöt hyväksyvät tilanteen sellaisena kuin se on ja antavat toisilleen mahdollisuuden jatkaa elämäänsä.

Avioliiton mainingeista ei syntynyt kuplivaa komediaa, mutta varsin sujuvaa draamakomediaa kyllä.