Sherlock Holmes: A Game of ShadowsToinen kerta toden sanoo

Jatko-osa ei kovinkaan usein merkitse parannusta alkuperäiseen elokuvaan, vaan yleensä asianlaita on tismalleen päinvastoin. Kakkonen korkeintaan lämmittelee onnistuneen originaalin hehkussa. Vaan entä jos lähtökohta on jo valmiiksi vaatimaton? Silloin voi ekaa hutia seurata ihan oikea kunnari.

Guy Ritchie ohjasi kaksi vuotta sitten uuden valkokangasversion kuuluisan Sherlock Holmesin seikkailuista. Machoilulla ja jätkähuumorilla leffaläpimurtonsa maustaneen Ritchien (Puuta, heinää ja muutama vesiperä, 1998; Snatch, 2000) visualisoima lontoolaisetsivä oli kovin kaukana Arthur Conan Doylen klassikosta.

Liian kaukana, sillä elokuvan lopputulos oli väkivaltaviihteen, pinnallisen tehostemyllytyksen ja satiirisen epookin hämmentävä sekamelska. Robert Downey Jr:n tulkitsemasta supermiehestä oli vaikea päästä perille, sen verran sekoboltsilta tyypiltä tämä epätodennäköinen kungfu-mestari vaikutti. Mihin oli joutunut Conan Doylen kirjoista tuttu herrasmies?

Kuinka ollakaan, Ritchien uusi Holmes-seikkailu Sherlock Holmes: A Game of Shadows (2011) korjaa edeltäjänsä puutteet todella komeasti. On ilahduttavaa nähdä, miten osatekijät, jotka aikaisemmalla kerralla tuntuivat keskenään irrallisilta, loksahtavat nyt kauniisti paikoilleen. Myös Downey Jr. on löytänyt Sherlockinsa sisäisen eleganssin.

Tällä kertaa on panostettu tarinaan ja eritoten Holmesin vastavoimaan. Kyseessä on kuin onkin jo Conan Doylen itsensä kehittämä sankarin nemesis, paholaismainen professori Moriarty (Jared Harris), joka haluaa syöstä Euroopan suursotaan oman taloudellisen hyötynsä takia. Älyssä ja voimassa täysin Holmesin veroinen professori mielii myös päästä lopullisesti eroon Baker Streetin nokkelasta kaksikosta.

Holmesin ja häämatkalle halajavan Watsonin on noustava pahan voimaa vastaan vielä viimeisen kerran. Apua kaksikolle tarjoavat mm. salaperäinen romaninainen Madame Simza (Noomi Rapace) sekä Sherlockin omaperäinen vanhempi veli Mycroft (Stephen Fry). Seikkailu huipentuu rauhankonferenssiin Sveitsiin.

Tehosteet, jotka aikaisemmassa tarinassa tuntuivat tarkoitushakuisilta ja kikkailevilta, toimivat nyt häkellyttävän hyvin. Jopa metsän halki rynnivään takaa-ajokohtaukseen on saatu harvinaislaatuista tuoreuden tuntua. Tarina ei tallaudu turhan erikoisuudentavoittelun alle, vaan koko ajan edetään keskivertoa selvästi kiehtovamman juonen ehdoilla.

Henkilöhahmoihin on heihinkin tuhlattu aikaa ja ajatusta. Se myös näkyy ihan eri kaliiberin koskettavuutena kuin mitä ennakolta olisi arvannut odottaa. Downey Jr. ja Law säkenöivät tehokaksikkona, ja Stephen Fryn eksentrinen Mycroft vetää suun virneeseen. Harrisin Moriarty on eleettömyydessään hyytävän hyvä pääpiru.

Oikeastaan vain Noomi Rapacen eksoottiselle povarille ei ole keksitty mitään kunnollista tekemistä. Sääli, sillä täällä Pohjolassa ruotsalaistähden talentit kyllä tunnetaan. Naissivuosassa vielä kerran vilahtava Rachel McAdamsin Irene Adler on kokonaisuuden kannalta huomattavasti kiinnostavampi ja karismaattisempi ilmestys.