Sandra Kantanen

Sandra Kantasen (s. 1974) valokuvat ovat kauniita. Niiden edessä sielu ja ruumis rauhoittuvat ja lepäävät. Näitä maisemia voisi katsoa vaikka kuinka pitkään, uppoutua niiden mystiseen maailmaan.

Jännittävää on, että teokset eivät heti paljasta todellista luontoaan. Ensiksi luulet katsovasi valokuvaa, sitten maalausta, sitten taas valokuvaa ja lopuksi vielä valokuvaa, jonka päälle on maalattu. Mutta ei, kyse on pigmenttivedoksista alumiinille. Kantanen on luonut teostensa maalaukselliset elementit puhtaasti valokuvallisin keinoin.

Monet maisemista johdattavat eksoottisiin, itämaisiin tunnelmiin. Niistä huokuu harmoniaa, kauneutta joka tuntuu olevan jostain toisesta maailmasta lähtöisin. Kantasen yhtenä tausta-ajatuksena onkin ollut kaipaus henkisyyteen ja ihanteellisuuteen, jota taide voi tavoitella. Siinä Kantanen  onnistuu hienosti.

Kantasen valokuvat eivät kuitenkaan ole kiiltokuvamaista loputonta auvoa. Niihin sisältyy voimakkaasti myös mystinen puoli, joka tuntuu sanovan, ettei kaikkeen näkemäänsä voi uskoa, eikä kaikki ole silmälle paljastettua. Hieman hämärät ja utuiset maisemat ovat kuin kuvia jostain tuntemattomasta ja verhotusta, josta kenties voimme nähdä aavistuksen, ja joka ehkä paljastaa tulevaisuudessa itsestään enemmän.

Tämä tunnelma tiivistyy neljän teoksen sarjaan (Beach1-4, 2007), joka huokuvat jopa hieman pelottavaa tunnelmaa. Hajoaako tämä ideaalimaisema, häviääkö se, vai päinvastoin, tarkentuuko hieman epäselvä kuva?

Näyttelyn teokset on huolella valittu ja ripustettu. Ne luovat toimivan kokonaisuuden, johon on ihanaa uppoutua sateisena, pimeänä joulukuun päivänä.