Real Steel Kone älä hyydy
Ennen vanhaan kun elokuvaa luonnehdittiin ”teräksiseksi toimintadraamaksi”, tavattiin sanaparilla viitata kerronnan kovaotteisuuteen ja meiningin tiukkuuteen. Shawn Levyn ohjaaman Real Steelin (2011) kohdalla määritelmä on otettava kirjaimellisesti, sillä ihmishipiää ei tässä rymistelyssä vahingoiteta. Turpiin ottajina ovat nimittäin kauko-ohjattavat robotit.
Real Steel on tarina kehäraakki Charlie Kentonista (Hugh Jackman), joka on menettänyt leipälajinsa tonnin painoisten robottinyrkkeilijöiden vallattua lajin. Charlie nikkaroi omia romurobottejaan yli kaksimetristen giganttien taisteluihin. Kärsivällisyys ei kuulu äkkirikastumisesta haaveilevan kaverin hyveisiin, mikä ajaa miehen jatkuviin kahnauksiin velkojien kanssa.
Ex-tyttöystävän kuolema johtaa Charlien yllättävään tilanteeseen. Hänen on huolehdittava kesän ajan omasta, itselleen vieraaksi jääneestä Max-pojastaan (Dakota Goyo), jonka huoltajuuden tuomioistuin määrää Maxin tädille.
Kuinka ollakaan, isää ja poikaa yhdistää sama palava into taistelijarobotteihin ja robonyrkkeilyyn. Kaatopaikalta löytyneen rämärobotin voimin Charlie ja Max ovat pian matkalla terästitaanien mestaruusareenalle.
Real Steel on hämmentävä tuttavuus. John Gatinsin käsikirjoittama ja Shawn Levyn (Yö museossa, Date Night) ohjaama elokuva pyytää meitä välittämään koneiden keskinäisestä mätkimisestä. Ei siis ainoastaan innostumaan vaan myös kokemaan daavidmaisen suuria tunteita goljatia vastaan käytävässä kliimaksissa.
Kyyneleet kimaltelevat Real Steelin näyttelijöiden poskilla. Hyvä niin, sillä ilman esimerkkiä kotikatsomoissa tuskin ymmärrettäisiin nyyhkiä tietokoneohjattujen metallikasojen kohtaloille. Toki elokuva yrittää urhoollisesti rakentaa siltaa altavastaaja-robotin ja kovia kokeneen isäukon välille, mutta jokin raja sentään tässäkin tulee vastaan.
Koko juoni on tyyppiesimerkki liian tutuista aineksista kokoon kursitusta kertomuksesta. Siinä missä Real Steel sijoittaa tapahtuma-aikansa lähitulevaisuuteen, tusinatarina itse ammentaa jenkkielokuvahistorian lukemattomista isä-poika-bondauksista. Lost-tähti Evangeline Lillyn mitätön sivurooli on oiva muistutus siitä, ettei naisilla ole näissä geimeissä edelleenkään mitään sijaa.
Kehän ulkopuolella varjonyrkkeilevässä Hugh Jackmanissa ruumiillistuu ironisesti koko konseptin ontuvuus. Hyvältä näyttää – tavallaan – mutta mikään inhimillinen ei oikeasti osu maaliinsa. Ihmisten väliset konfliktit jätetään sikseen siinä missä robotin paapomiseen käytetään aikaa ja vaivaa aivan tolkuttomasti.