Pikkujättiläinen

Voiko perhettä ja uraa sovittaa yhteen? Voiko elämänsä elää tavallisesti ja onnellisena, vai täytyykö olla ”jotakin”? Näihin kiperiin kysymyksiin on tarttunut Katja Krohn uutuusnäytelmässään, jossa on kiinnostavasti antiikin tragedian piirteitä. Hän on myös ohjannut esityksen, joka sai ensi-illassaan Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä innostuneen vastaanoton.

Wanda Dubiel näyttelee energisesti, huumoria ja maanisuuttakin yhdistellen Kristiinaa, jota ajaa elämässä eteenpäin riivaava kunnianhimo. Uusperhe ei riitä, ammatti ei riitä, täytyy olla ”jotakin”. Kristiina on geenitutkija, joka on kehitellyt merilevän jalostukseen liittyvää keksintöä ja nyt tämä innovaatio vaatii kaiken hänen aikansa.

Sympaattista, rakastavaa aviomiestä esittää Antti Pääkkönen. Perheidyllin mustana lampaana näyttäytyy Samuli Niittymäen herkästi tulkitsema Karo, joka 18-vuotiaana välttelee koulua, etsii kiivaasti itseään ja aistii perheen ristiriidat. Isän silmäterä on hänen oma 9-vuotias poikansa Eino, jonka roolissa vuorottelevat nuoret lupaukset Lauri Karo, Leo Pärnänen ja Joel Bonsdorff.

Tapahtumat vyöryvät liikkeelle, kun Kristiina saa työtarjouksen Brysselistä. Yllättäen suomalaisperäistä ekokemian firmaa hoitelee Kristiinan entinen heila Jan, jota Tuomas Rinta-Panttila mainion itsevarmalla otteella esittää. Firman pomona nähdään pohojolaasella aksentilla puhuva charmikas ja särmikäs Jukka-Pekka Palo. Viileää sihteeriä ja firman lakinaista esittää Lotta Lindroos.

Ristiveto uran ja perheen välillä alkaa kiristyä, kun Karo alkaa oireilla enemmän. Hän tutustuu myös ekoaktivisteihin, joiden parista löytyy  Karoliina Niskasen sensuellisti esittämä ensirakkaus Laura. Silmukka Brysselin päässä kiristyy entisestään, kun mukaan tulee luvatonta lempeä ja firman talous alkaa kaatua. Lopulta kaikki, mikä voi mennä pieleen, menee pieleen.

Vauhdikkaaseen nykydraamaan ilmestyy antiikin tragedian sävy. Hybris eli ylimielisyys johtaa väistämättä Nemesikseen, rangaistukseen. Lopputuloksena on katastrofi. Dramaturgisesti näytelmän loppuratkaisu on nykyvinkkelistä katsottuna  melko ennalta aavistettava ja vähän pateettinen.

Teppo Järvisen lavastus avautuu kiinnostavasti kuljetuskonteista käsin. Interiöörit ovat kuin pienoisnäyttämöitä, joita katsoja pääsee tirkistelemään. Krohnin ohjauksessa on vahva realistinen ote, välillä esitys tuntuu kuin tv-sarjalta nykytyyliin.

Näyttelijäryhmä tekee kautta linjan hyvää työtä. Niittymäen hahmossa yhdistyvät hienosti nuoruuden herkkyys ja epävarmuus. Yhteiset hetket Dubielin kanssa ovat puhuttelevia. Dubiel itse taas on mestarillinen vaikeassa roolissa, jossa on paljon koomisuuteen asti menevää hermoherkkyyttä ja myös ymmällä oloa. Pääkkönen tekee isähahmostaan hyvin inhimillisen. Uusperhettä on vaikea hallita, vaikka rakkaus vaimoon olisi kuinka syvää.

Pikkujättiläinen on vauhdikasta ja kelpoa nykyteatteria etenkin eettisen ongelmanasettelunsa kautta. Geenimanipulaatio, bisneksen eettisyys, uraan liittyvä kunnianhimo ja luonnonsuojeluun liittyvät ongelmat ovat monia koskettavia asioita. Niin myös kyvyttömyys hoitaa perheen arkea tai työpaikkaromanssit.

Herää silti tunne, että teemoja on melkoisesti. Esitys meinaa hajota vauhtinsa ja salamavaihtojensakin takia liian fragmentaariseksi. Ehkä tiivistäminen ja keskittyminen muutaman teeman ympärille olisi napakoittanut esitystä.