Maaninkavaara

Sanotaan, että urheilu ja kulttuuri kilpailevat keskenään katsojista. Suomi on sentään niin urheiluhullu maa, että urheilusta voi tehdä myös teatteria. Onhan meillä urheilullinen kulttuuriministerikin.

Miika Nousiaisen kestävyysjuoksua käsittelevä romaani Maaninkavaara on kääntynyt mainioksi dialoginäytelmäksi Minna Leinon dramatisoinnissa ja ohjauksessa. Esitys sai ensi-iltansa Kansallisteatterin Omapohjassa.

Jukka Puotila tulkitsee Martti Huttusta, jolle kestävyysjuoksu ei ole vain elämää suurempi juttu, vaan itse elämä. Talonmiestoimensa ohella hän on valmentanut aiemmin ankaralla kädellä poikaansa Jarkkoa, joka on kuollut hämärissä olosuhteissa ruotsinlaivalla. Ehkä paluu juoksukisoista pelkän hopean kanssa oli pojalle liian kova pala.

Yläasteikäinen tytär Heidi, Marja Salo päättää lohduttaa isäänsä surun keskellä suostumalla uudeksi valmennettavaksi. Vaimo ja äiti Sirkka seuraa mykkänä vierestä hurjaa projektia, joka lopulta johtaa katastrofiin tai ainakin lopullisiin muutoksiin.

Omapohjan intiimi tila on riisuttu äärimmilleen Anna Sinkkosen lavastuksessa. Keskeinen elementti on tv-monitori ja kuvauslaitteisto. Kehyskertomuksena on kuvaustilanne. Heidi opiskelee kuvataidelukiossa ja tekee ilmeisesti opinnäytetyönään videodokumenttia isästään.

Tapahtumat lähtevät liikkeelle retrospektiivisesti. Dialogissa on sekä dokumentaarista kerrontaa että kiinnostavasti kummankin osapuolen henkilökohtaisia kommentteja. Puotila näyttäytyy myös yöllisessä taustaprojisoinnissa, jossa hänen hahmonsa filosofoi kestävyysjuoksusta.

Isän ja tyttären harjoitusten kuvailu on sekä hauskaa että hurjaa kuunneltavaa. Leinon ohjauksessa on myös fyysistäviä elementtejä kerronnan lisäksi. Kirjailija Nousiaisen tyylille on ominaista jonkun ilmiön äärimmilleen vetäminen, kuten romaanissa Vadelmavenepakolainen. Niin on tässäkin teoksessa. Leino on poiminut esiin mainion miksauksen siitä, kuinka hyvää tarkoittavasta harrastuksesta tulee lopulta maanisuutta ja hulluutta.

Onko sitten kyse treenaamisesta joihinkin kisoihin vai vertauskuvasta? Ehkä rankan valmennuksen tavoite on elämä itse. Tätä Leinokin pohtii käsiohjelmassa. Puotilan repliikeistä löytyy neuvo elämän jokaiseen ongelmaan kestävyysjuoksun kautta, ja suurten juoksijoiden nimet putoilevat kuin apteekin hyllyltä.

Puotila on monissa liemissä keitetty taitava näyttelijä, mutta tämä rooli on varmasti hänen parhaimpiaan. Työskentelyssä yhdistyvät niin hyvää tarkoittava hölmöys, ankaruus kuin herkkyyskin. Intiimi tila päästää katsomaan lähelle, jolloin Puotilan läsnäolevuus korostuu.

Salo on myös erinomainen isäänsä rakastavana tyttärenä, jonka elämä meinaa hajota järjettömien treenien takia. Ytimessä on kuitenkin inhimillisyys ja anteeksianto. Sukupolvien välinen synergia ja lämpö on vaikuttavaa katsottavaa. Teos ei ole pelkästään tragikoominen kertomus urheiluhulluudesta, vaan myös isän ja tyttären välinen kasvukertomus. Tämä korostuu kauniisti lopussa. Hyvän näyttelijätyön lisäksi kiitos kuuluu myös taitavalle ohjaajalle.

Kansallisteatterin johtajan Mika Myllyahon kauden teemana on suomalaisuuden tarkastelu. Maaninkavaara tuo tähän erinomaisen kommentin. Meillä suomalaisilla urheiluun liittyy monia myyttejä ja vahva kansallisuustunne. Jääkiekon kulta on taskussa, mutta minne katosi kestävyysjuoksu myös henkisessä mielessä? Näitä teemoja Nousiaisen teos ja Leinon ohjaus käsittelevät hauskasti ja koskettavasti. Maaninkavaara on ehdottomasti kauden parhaimpia esityksiä.