Tower Heist

Ben Stillerin ja Eddie Murphyn yhteinen komedia kertoo jo nimessään mistä on kysymys. Tower Heist (2011) eli ”tornikeikka” on nk. caper movie; elokuva, joka kertoo paitsi kaikkien aikojen keikan suunnittelusta ja toteuttamisesta myös siitä mitä sen jälkeen tapahtuu.

Tower Heistin kolme näytöstä kertoo tarinan Josh Kovacsista (Ben Stiller), joka työskentelee conciergena upporikkaan Arthur Shaw’n (Alan Alda) omistamassa pilvenpiirtäjässä. Josh hallitsee hommansa loistavasti, ja hän myös välittää omien alaistensa hyvinvoinnista.

Kun FBI yllättäen raahaa Shawn tutkintavankeuteen epäiltynä miljoonaluokan kavalluksesta, Josh tajuaa pomonsa hassanneen samassa yhteydessä myös tornitalon työntekijöiden eläkekassan. Petoksen murtama Kovacs päättää varastaa menetetyt rahat takaisin. Miehen mielessä alkaa muhia suunnitelma, jonka toteuttamiseen tarvitaan ennen kaikkea katu-uskottavan ammattilaisen (Eddie Murphy) apua.    

Viihdyttävimmillään ”keikkaelokuvat” ovat riemastuttavia kuvauksia alakynteen joutuneiden yhteisestä ponnistuksesta sortajaansa vastaan. Useimpia niistä yhdistää koomisuus, mielikuvituksellisuus ja hulvaton veijarihenki.

Genren klassikoista löytyy myös tummasävyisiä tarinoita mönkään menevistä operaatioista, joiden ääreltä ei ole paluuta. Esimerkiksi sopii vaikkapa Stanley Kubrickin vavahduttava The Killing (1956)

Yli puoli vuosisataa Jules Dassinin timanttisen Rififin (1955) ja Jean-Pierre Melvillen Bob le Flambeurin (1956) jälkeen on todettava, ettei keikkagenrellä mene hyvin. Steven Soderberghin Ocean’s Eleven (2001) oli toki parempi päivitys Sinatran ratpackin 1960-lukulaisesta originaalista mutta ei paljon enempää.

Tower Heistin voi jo sanoa edustavan lajityypin alennustilaa. Lopputulos on ”paljon porua, mutta vähän villoja” – yritys on kova, mutta missään vaiheessa tarinan kantava idea ei saa tarvittavaa tuulta alleen. Kerrontaan ei saada terävyyttä eikä kepeyttä, mikä caper-komedian kohdalla on jo anteeksiantamaton virhe.

Itse operaatio alkaa lupaavasti jumiutuakseen vain kiusallisesti puolitiehen. Viimeistään tässä vaiheessa juonikuvio alkaa vuotaa kuin seula, eikä näitä käsikirjoituksen kömmähdyksiä voi sivuuttaa loputtomiin.

Näyttelijöissä olisi ainesta vaikka mihin, mutta heille, joita soisi näkevän enemmän (Affleck, Leoni), ei ole annettu kylliksi kohtauksia. Vaisummat päätähdet Stiller ja Murphy sopivat yllättävän huonosti samaan elokuvaan, sillä mitään koomikkokemiaa heidän välillään ei kyllä kipinöi. Aidot naurun aiheet ovat huolestuttavan vähissä.