Totta

Riikka Pulkkisen menestysromaani Totta on kääntynyt näytelmäksi. Sovituksesta vastaa Anna Viitala ja KOM-teatterin kantaesityksen on ohjannut Kalle Chydenius. Uutuusnäytelmän teemat ovat klassiset; rakkaus, kuolema ja anteeksianto. Asetelmaltaan teos on perinteinen ihmissuhdedraama. Perheellinen mies hairahtuu suhteeseen lapsensa hoitajan kanssa. Tällä kertaa kyse on kuitenkin tavallisen syrjähypyn sijaan intohimoisesta rakkaudesta, jonka jäljet jäävät perheenjäseniin vuosikymmeniksi.

Marja Packalén tulkitsee verevästi isoäiti Elisaa, joka ei enää  parane syövästään. On tilinteon aika. Rauhallista aviomiestä, kuvataiteilija Marttia esittää vankalla ammattitaidolla Pekka Valkeejärvi. Keski-ikäistä, hiukan neuroottista tytärtä Ellaa tulkitsee Laura Malmivaara. Traumojen syyt paljastuvat esityksen aikana. Sairaalavuoteen ympärille tulee vielä tyttärentytär Anna (Wilma Melasniemi), jonka elämä ei myöskään ole ihan raiteillaan.

Annan komerosta löytämä sininen mekko heittää tapahtumat väkeviin ja kipeisiin muistoihin 1960-luvulle. Tuolloin Packalénin esittämä Elisa oli reipas akateeminen nainen, jota veri veti jatkuvasti ulkomaanreissuille luennoimaan. Pientä Ellaa varten hommattiin lastenhoitaja Eeva, jota Melasniemi esittää kaksoisroolissa. Nuorta Marttia taas tulkitsee mainion ylimielisesti, taiteilijan karikatyyriä korostaen Eero Milonoff. Chydeniuksen ohjauksessa aikatasot ovat päällekkäin ja kaikki näyttelijät ovat samaan aikaan näyttämöllä todistamassa menneisyyden sidettä nykyhetkeen. Katsomossa vaaditaan tarkkaavaisuutta aikatasojen ja hahmojen erottelussa, mutta kyllä juonessa mukana pysyy.

Eeva Ijäksen lavastuksessa tärkeä elementti on vesi. Näyttämöllä on matala akvaariomainen allas, jossa kahlataan. Veden pintaan saadaan valoilla aikaan kauniita heijastuksia. Milonoff roiskii estottomasti vettä taiteilijan roolissaan tehdessään abstrakteja maalauksiaan. Vedestä tulee kiinnostavasti yhdistävä tekijä Eevan ja Martin romanssin kuvaamisessa.

Melasniemi ja Milonoff heittäytyvät väkevästi ja koskettavasti rakkauden pyörteisiin. Esityksen ehdoton kliimaksi on kuvaus Pariisin-matkasta, jolla parin luvaton intohimo roihuaa. Mukana on myös inhimillinen, luonnollisen vetovoiman sanoma. Kaikesta joutuu kuitenkin maksamaan. Romanssin hinta on synkkä tragedia. Malmivaaran tulkinnassa korostuu taitavasti henkinen ja fyysinen jäykkyys, jonka lapsuuden aikaiset vaikeat tapahtumat ja äitimallin ristiriitaisuus ovat aiheuttaneet.

Pulkkisen tekstistä ja Chydeniuksen ohjauksesta esiin nousee tärkeäksi teemaksi anteeksiannon mahdollisuus ja välttämättömyys. Anteeksianto voi olla myös sanatonta läsnäoloa, ja ikävistä muistoista on mahdollista päästää irti. Packalén ja Valkeejärvi tulkitsevat kauniisti pitkän suhteensa viimeiset hetket. Loppukohtauksessa muidenkin hahmojen jännitys laukeaa, jäljelle jää inhimillisyys, ihmisyys ja toivo.

Totta on puhutteleva kokonaisuus, mutta esityksen intensiteetti vaihtelee. Jotkut kohtaukset ja tilanteet ovat harmittavan luonnosmaisia ja keskeneräisiä. Kiinnostavissa koreografisissa elementeissä on turhiakin ideoita. Esimerkiksi jatkuva tuolien liikuttelu paikasta toiseen ei vie esitystä mitenkään eteenpäin. Esitys on kuin yskähtelevä moottori, joka miettimisen jälkeen käynnistyy uudelleen, mutta käynnistyy kuitenkin. Tyylikkääseen käsiohjelmaan on koottu teoksen nasevimpia repliikkejä, joita kannattaa miettiä teatterielämyksen jälkeenkin.