Perheenjäsen

Näyttelijän ammatti on kiinnostava ja kiitollinen draaman aihe. Siinä yleisö pääsee tirkistelemään legendaarisena pidetyn tittelin ulottuvuuksia kulissien takaa. Erilaiset raadolliset ihmisyyden piirteet pääsevät kukoistamaan, ja näin yleisö saa  ironisen naurun aihetta, mutta löytää myös tunnistettavuutta. Milja Sarkola on kirjoittanut ja ohjannut erittäin napakan tutkielman näyttelijyyden vaikutuksesta perheyhteisöön. Esitys vakuuttaa älykkäällä huumorilla ja puhuttelevuudellaan.

Teatteri Takomon näyttämöä halkoo punainen esirippu, peittävä ja paljastava teatterin perussymboli. Esiripun edessä on neljä tuolia, kuin lukuharjoituksessa tai terapiasessiossa. Sitten peli alkaa. Tuoleille asettuu perhe: Antti Holman hillitty ja hallittu näyttelijä isä, Hanna Raiskinmäen energisesti tulkitsema provosoiva äiti, Lotta Lehtikarin esittämä, vähän hukassa oleva tytär ja Seppo Merviän esittämä poika. Raiskinmäki tempaisee heti kissan pöydälle ja vetäisee nupit kaakkoon. Alkaa hurja tykitys ihmisyyden, esittämisen ja teatterin problematiikasta.

Takomon ensi-illassa on paljon tuttuja näyttelijöitä ja näköjään muitakin näyttelijäperheiden jälkeläisiä kuin minä. Tunnistettavuus ja lempeän ironinen huumori tempaisee mukaansa. Naurunremakat sinkoilevat katsomossa. Haaste kääntyy kohti Holman esittämää leppoisaa isää; miksi hänellä ei ole aikaa perheelleen, esittääkö hän koko ajan? Miksi hän vaatii suorituksia, eikä tyydy inhimillisyyteen?

Raiskinmäki kontrolloi tilanteita avaamalla ja sulkemalla esirippua. Takanäyttämö paljastuu tyylikkääksi estradiksi ramppivaloineen ja pianoineen. Välillä tyylilajiksi muuttuu talk-show. Merviä esittää mainiosti tutunoloista tv-isäntää, joka yrittää pistää Holman näyttelijäjulkkiksen tiukille. Lempeän viileä naamio pysyy kuitenkin kasvoilla, ja maskin läpi ei pääse kukaan.

Esityksessä on psykologinen imu, aivan kuin perheelle tehtäisiin henkinen ruumiinavaus. Kuvio on tuttu: mitä enemmän Raiskinmäki tykittää, sitä enemmän Holma väistelee ja vetäytyy rooliensa pariin. Lehtikarin hahmo alkaa nousta tärkeäksi linkiksi traumojen välittäjänä sukupolvelta toiselle. Isältään turhaan aikaa ruinannut tytär alkaa muuttua ahdistuneeksi ja purkaa kiukkunsa omaan poikaansa, jota Merviä taitavasti esittää. Yhteenotot kuvataan kuitenkin lempeällä huumorilla.

Sarkolan ohjauksessa korostuvat pienet eleet ja tarvittaessa myös yliampuvuus. Tunnistettavat tunteenpurkaukset ja etenkin tunteiden peittely ovat nautittavaa katseltavaa. Kukin näyttelijä saa kiitettävästi tilaa, ja eri nyanssit näkyvät hienosti taitavan työryhmän käsissä.

Holmaa olen nähnyt aiemmin intensiivisissä dramaattisissa rooleissa. Nyt hän päästää reippaasti sisäisen komelijanttarinsa valloilleen. Etäisen rauhallinen, psykologisoiva hahmo on mainio. Hänestä paljastuu myös taitava laulaja ja pianisti. Holman versio Merikannon Laula tyttö -kappaleesta on hyvin kaunis.

Lehtikari ja Merviä ovat myös rooleissaan taitavia. Loppukohtauksessa nähtävä äidin ja pojan sovinto on suorastaan pakahduttava.

Tällä kertaa täytyy erityisesti nostaa esiin Raiskinmäen roolityö. Missä näin taitava komedienne on piileskellyt? Ihanaa piruilevaa huumoria, tarkkoja nyansseja ja kutkuttavaa ärsyttävyyttä! Roolihahmon romahtaminen lopussa omien traumojensa takia, kauniin laulun myötä on koskettavaa katseltavaa.

Dramaturgisesti Sarkola on haukannut melko ison palan. Näyttelijyyden tarkastelu sinällään olisi riittänyt. Nyt jälkipolville siirtyvien taakkojen tarkastelu meinaa vaikuttaa turhalta rönsyltä, mutta solahtaa kuitenkin draamaan mukaan. Pituuttakin puhenäytelmälle kertyy kunnon iltasession verran. Älykäs kipakkuus ja näyttelijöiden hieno roolityöskentely tekevät teoksesta kuitenkin nautittavan kokonaisuuden.