Neds

Työläisperheen nuori toivo John McGill (Gregg Forrest) haaveilee opinnoista ja sen myötä paremmasta tulevaisuudesta. Mutta kun lapsuuden maisemat löytyvät 1970-luvun Glasgow’sta, ovat vaihtoehdot vähissä. John ei kuitenkaan halua luovuttaa, vaikka koulussa sekä opettaja että luokkatoverit parjaavat häntä pinkona.

Johnin isoveli Benny (Joe Szula) on paikallinen kapinallinen, väkivaltainen puolirikollinen, jota opettajat vihaavat ja paikallinen nuoriso pelkää. Bennyn maine heittää synkän varjon Johnin koulutielle, mutta on tästä myös selvää hyötyä – naapuruston raggarit jättävät Johnin rauhaan.  Poika panostaa koulunkäyntiin tosissaan ja pääsee opettajien suosioon. Vähän aikaa kaikki näyttää jo hyvältä.

Nyanssit kuitenkin ratkaisevat. Johnille (Conor McCarron) ei anneta mahdollisuutta valita toisin, vaan ponnisteluistaan huolimatta hän jää ennalta määrätyn roolinsa vangiksi. Brittiläisen yhteiskunnan selkeä luokkatietoisuus ja toisaalta omien perheenjäsenten tekemät valinnat vaikuttavat Johnin kohtaloon. Lopulta – kun malja kuohuu yli – John luopuu kiltinpojan roolistaan.

Seuraavana vaiheena onkin sitten se toinen äärilaita – jengikahakat: joutilaiden, työttömien ja kouluttamattomien nuorten väliset tappelut, joissa joku aina joskus kuolee. Mullen menee pintaa pidemmälle ja vie katsojan kahinoivien poikien kotiin, huolestuneiden äitien luo. Eivätkä väkivaltaisuudet ole helposti poispyyhittäviä, unohdettavia.

Nedsissä rytmitetään kiinnostavasti väkivaltakohtausten säestykseksi kepeää musiikkia. Usein tämä on vaikuttava tehokeino ja antaa joskus lisäarvoa kohtauksen tapahtumille – maalaten kuviin joko jotain hyvin korkeaa tai sitten rienaavaa koomisuutta. Tällä kertaa kuvan ja musiikin välinen ristiriita on niin raju, ettei siinä ole mitään koomista eikä ylentävääkään. Päinvastoin, lopputuloksena syntyy raadollista väkivaltaa ja välinpitämättömästi tehtyjä lopullisia tekoja.

Mullenin edellisestä ohjaustyöstä on kulunut jo kahdeksan vuotta: Madgalena-sisaret (2002) palkittiin Venetsiassa Kultaisella Leijonalla.

Skotlantilainen ohjaaja-käsikirjoittaja Peter Mullen tunnetaan ehkä paremmin kuitenkin näyttelijänä. Hän on näytellyt mm. Ken Loachin elokuvissa Riff-Raff (1991) ja My Name Is Joe (1998). Jälkimmäisessä Mullen tekee ikimuistoisen roolin alkoholin kanssa kamppailevana keski-ikäisenä miehenä. Samaa Loachille tunnusomaista ankaraa sosiaalista realismia ja arkista liioittelemattomuutta on myös Nedsissä. Mullen perustelee henkilöhahmojensa kasvun huolellisesti, mikä tukee tarinan realistisuutta, ja samalla hän pitää varsin monipuolisen tarinan hyvin kasassa, toimivana kokonaisuutena. Vakavaa ongelmaa käsittelevä Neds ei mässäile väkivallalla tai pyri tarkoituksellisesti hätkähdyttämään.

Mullen nähdään itsekin valkokankaalla. Hän on Johnin perheen painajaismainen isä, joka pitää perhettään lieassa väkivallan ja alkoholin voimin. Nuorta John McGillia näyttelevä Conor McCarron tekee valtavan hyvän roolityön ja omaksuu ristiriitaisen nuorukaisen mielenjärkytykset pieteetillä.

Neds on rankka elokuva 1970-luvun luvun nuorisokulttuurista, mutta sen käsittelemät aiheet ovat edelleen arkipäivää Brittein saarella. Kaikesta vaikeudestaan huolimatta se on äärimmäisen katsottava elokuva – sellainen, joka myös jää mieleen pidemmäksi aikaa. Ohjaaja-käsikirjoittaja Mullen myös antaa katsojalle vapahduksen tarinan loppupuolella. Neds antaa uskoa sovinnon ja sovituksen pieneen mahdollisuuteen, eikä lakkaa uskomasta uuteen alkuun.