Maamme

Anni Ojanen on ohjannut Elina Snickerin uutuusnäytelmästä varsin näppärän ja viihdyttävän esityksen Kansallisteatterin Willensaunaan. Kansallisteatteri jatkaa uuden johtajansa Mika Myllyahon ideoimaa Suomi-teemaa. Tarkoituksena on tutkailla, kuinka maa juuri nyt makaa. Ajankohtaisnäytelmiä ja arvojen päivitystä on ollut kiitettävästi, ja nyt pureudutaan konkreettisesti maaperään ja sen tuottamiin mielikuviin.

Kaisu Koposen lavastus tempaisee katsojan hauskasti mukaansa, sillä Willensaunan näyttämö on hätkähdyttävästi aidon syksyisen pellon näköinen. Vain tuoksu puuttuu.

Tässä maisemassa esitys alkaa napakasti teeman päivityksellä. Näyttelijäkaarti käy lyhyesti läpi Topeliuksen Maamme kirjan ja Jörn Donnerin 1960-luvun version samasta aiheesta ja nyt olisi tarkoitus vetää idea 2000-luvulle. Haasteellinen homma. Tehtävän saa Noora Dadun sympaattisesti ja läsnäolevasti esittämä ilmavalokuvaaja, joka alkaa etsiä tyypillisiä suomalaisia maisemia.

Hän löytää tarkoitukseen sopivan pellon ja sitä ympäröivän pientaloalueen. Nyt pitäisi saada vielä pellon omistajan lupa kuvaamiseen. Tässä kohden näytelmä muuttuu elokuvamaiseksi ja siihen tulee David Lynchin tyylille tuttuja piirteitä. Ei nyt sentään kauhua, mutta supisuomalaista surrealismia kuitenkin. Elli Castrén, Heikki Nousiainen, Esa Matti-Long, Saska Pulkkinen, Heikki Pitkänen ja Niina Sillanpää esittävät hauskoja kummajaisia, jotka puolustavat peltotilkkuaan, eivätkä kaipaa tunkeilijoita urkkimaan.

Yksinkertaisen, mutta toimivan juonen ympärille alkaa muotoutua mainio pikku draama, johon löylyä heitetään lisää Suomen symboliksi muotoutuneen pellon kohtalosta. Pellolle on nimittäin kaavailtu turvapaikanhakijoiden sijoituskeskusta ja sehän ei tuulipukukansalle käy. Kaavoitetulta alueelta löytyy myös räjähtämätön lentopommi, ja robottimaisesti toimiva asukasyhdistys on yhtäkkiä uuden tilanteen edessä. Joutuvatko evakkoja vastustavat itse evakkoon? Heikki Nousiainen näyttelee leppoisaa sotaveteraania, Karjalasta tullutta Vitalia, joka joutuu tahtomattaan kiistan keskelle.

Ojasen ohjauksessa tärkeässä osassa on kuvallisuus. Heli Sorjonen, Pyry Hyttinen ja Kaisu Koponen ovat suunnitelleet näyttävän kuvagallerian, joka venyy valokuvista koko näyttämötaustan kattavaan ilmasta kuvattuun videopanoraamaan ja jopa tietokonepeliin. Erityisen hauskassa kohtauksessa Niina Sillanpää pelaa reaaliaikaista peliä kavereittensa kanssa, jonka tapahtumamiljöö on juuri edellä mainittu pelto. Animaatiohahmojen puhekupliin on sijoitettu nokkelasti nykyslangin lyhennesanoja kuten EVVK ja KVG. Peltoriidan tihentyessä puhekuplat sensuroidaan asiattomina. Naapuruussotia voidaan näköjään käydä myös netissä.

Näyttelijäryhmä tekee hyvää, koomisia piirteitä sisältävää työtä. Mieleen jäivät edellä mainittu Nousiaisen esittämä sotaveteraani,  Castrénin napakka äitihahmo ja nuoren Saska Pulkkisen tulkitsema mainio pojanviikari. Yhteiseksi vitsiksi löytyy maidon juominen. Sitä kitataan tetra toisensa perään, ja tyhjä tölkki heitetään huolettomasti olan yli. Kyllä oma maa roskaamisen kestää. Yltyvätpä näyttelijät välillä hauskasti musisoimaankin,samalla kun näyttämömiehet vaihtavat lavastusta. Ilmoille kajahtavat veikeinä versioina Kuusamo ja Olen suomalainen.

Ei Maamme mikään kuolematon teos ole, mutta näppärän dialoginsa kautta ja kestoltaankin yleisöystävällisenä se avaa uusia näkökulmia Suomi-keskusteluun. Ovatko rajat nakutettuja ja ikuisia, vai symbolisia? Keille olemme vieraanvaraisia, keille emme? Minkälaisen maan jätämme tuleville polville?

Myös nöyryyttä on aina terveellistä opetella: me kaikki olemme täällä lopultakin vain käymässä ja maan poveen joudumme kaikki. Noora Dadu toteaa loppumonologissaan suoraan yleisölle kutakuinkin näin: ”Uuden Maamme kirjan muodostamme me kaikki ja se muuttuu koko ajan, kuten elämäkin.” Sen oivalluksen kanssa on hyvä poistua teatterista.