Hannu Karjalainen

Hannu Karjalaisen (s. 1978) videoteos on visuaalisesti mielenkiintoinen sellaisenaan, mutta sen taustalla on vahva taidehistoriallinen viittaus ja todellinen tapahtuma, joka luo teokselle oman ulottuvuutensa.

Ranskalainen arkkitehti Guillaume Gillet, joka oli saanut vaikutteita Le Corbusierilta, suunnitteli 1960-luvulla Euroopan suurimman vankilan. Hänen tarkoituksenaan oli ei sen vähempää kuin tehdä rakennus, jossa vangit olisivat onnellisia. Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan rakennus (Fleury-Mérogisin vankila) oli epäonnistunut; ahdas ja kosteusvaurioille altis. Kostonhaluiset vangit eivät jättäneet tuomionsa jälkeen Gillettiä rauhaan, vaan muun muassa tunkeutuivat hänen toimistoonsa uhaten Gillettiä aseella ja aiheuttamalla tuhoa.

Tätä kautta Karjalainen on hakenut teoksensa ainekset: arkkitehdin, joka saa päälleen maalia ja väripaletin, joka pohjautuu Le Corbusierin kehittämistä väreistä, joita on edelleen saatavina seinämaaleina. 

Itse teos on muutamien minuuttien pituinen ja intensiivisyydessään hyvin yksinkertainen. Mies istuu kuvattuna olkapäistä ylöspäin katsoen suoraan kameraan. Kohta hänen oikealle olkapäälleen alkaa kaatua ylhäältä valkoista maalia. Sitä seuraa pienin väliajoin kahta eri väriä ja viimeisenä mustaa maalia.

Koko teoksen fyysinen idea on sinällään hyvin yksinkertainen, ja katsoja ehkä miettiikin aluksi, mikä mieli tällä kaikella oikein on. Maalin valumisen tapahtuma saa kuitenkin pian keskeisen aseman, ja pohdinnat miehestä tai maalin kaatamisen syistä häviävät.

Paksun maalin valumisen teho on hypnotisoiva. Kun katsoo maalin käyttäytymistä sen valuessa pitkin miehen vaatteita ja päätä, tuntuu siltä kuin seuraisi jonkin elävän organismin etenemistä. Maalin pinta näyttää kumimaiselta, mutta samalla elävältä. Sen mukautuminen kasvojen muotoihin ja erilainen liikehdintä tuntuvat kiehtovilta. Eri värit muodostavat kerroksia ja toisiinsa sekoittuvia pintoja.

Samalla huomio kohdistuu jälleen mieheen; miten tämä pystyy olemaan paikallaan maalin valuessa silmien, nenän ja suun päälle. Lopputuloksena onkin naamio, joka on peittänyt miehen kasvot lähes kokonaan alleen. Teoksen sinällään niukassa tapahtumisessa on kyse kuitenkin monista arkkityyppisistä ihmisen ja ihmiselämän kokemuksista.