French Films

French Films
Kuva: Tuomas Välinen
Hehkutetun tulokkaan esikoinen jättää laimean olon.

Uudeltamaalta kotoisin oleva French Films on viiden reilun parikymppisen kaveruksen yhtye. Alkuaan laulaja Johannes Leppäsen sooloprojektina käynnistyneen French Filmsin miehistö muotoutui tämänhetkiseen malliinsa talvella 2010. Bändi onnistui luomaan jykevän maineen musiikkiblogien ja ylipäätään internetin välityksellä heti ensimmäisten kappaleidensa myötä.

Neljän kappaleen EP Golden Sea ilmestyi lokakuussa 2010 ja auttoi indietulokasta saamaan läjän keikkoja pitkin Eurooppaa. Kotimaankin keikkalavoilla yhtyettä nähtiin menneenä keväänä sekä kesänä. Kirsikkana kakun päällä musiikkialan ammattikriitikkojen raati nimesi French Filmsin Siinain ohella lupaavimmaksi kotimaiseksi bändiksi.

Kun kaiken tämän päälle vielä lisätään se fakta, että French Filmsin takaa ei löydy suurta levy-yhtiötä joka olisi rummuttanut bändin markkinoille, vaan sen olemassaolo perustuu puhtaasti musiikin tekemisen riemuun, on pettymys kohdata  valju olo, jonka syyskuussa ilmestynyt debyyttilevy Imaginary Future aiheuttaa. Levy on punk-aihioilla maustettua, englanninkielistä kitarapoppia, keveää ja kesäisen oloista, mutta kovin persoonatonta.

Laulaja-kitaristi Leppänen, kosketinsoittaja Santeri Vainio, kitaristi-laulaja Joni Kähkönen, basisti-laulaja Mikael Jurmu sekä rumpali Antti Inkiläinen ovat työstäneet kymmenen kappaleen kokonaisuuden, joka tuntuu pastissimaiselta. Vaikutteita löytyy niin Curen kautta Joy Divisioniin kuin Interpoliin sekä Stone Rosesiin ja lopputulos on sulava, mutta ei innovatiivinen. Imaginary Futuren kiitettäviä piirteitä on sen tasavahvuinen ote ja agressiivinen ote kappaleiden soitannollisissa ratkaisuissa.

Ensimmäinen raita This Dead Townissa on häiritsevästi kaikuja The Clashin Lost In Supermarketista. EP:n myötä jo jonkinlaiseksi hitiksi noussut Golden Sea rullailee mukavasti, mutta kaiutettu, maneerimainen laulu ei vain iske. Pretty In Decadence on kevytversio Curen ilokkaista ralleista, Living Fortressissa ja Convictissa kuulostetaan kovasti Paul Banksilta.

Se täytyy myöntää, että indiediscon lattialla useimmat kappaleet varmastikin hulahtavat iPod-sukupolven tanssijalkoihin kuin häkä, mutta luultavasti French Films itsekään ei arvosta kertakäyttöiselle, tähdenlennolle haiskahtavaa leimaa.

Se, että French Films käyttää useimmissa kappaleissaaa kolmea laulajaa, on hauska idea. On harmi että selkeästikin haettu harmonia ei pääse täysiin oikeuksiinsa Imaginary Futurella. Kolmesta äänestä saisi varmastikin enemmän irti.

Aika näyttää miten ja mihin suuntaan ennakkopaineiden ja odotusten keskellä ensimmäisen albuminsa luonut French Films kehittyy. Keikkavarmuus ainakin elää täyttä noususuhdannetta – kesällä alkanut Euroopan valloitus on jatkunut syksyn myötä ja joulukuussa yhtye suuntaa Japaniin, jossa Imaginary Future on myös julkaistu.

Hanna Tiusanen – 09.11.2011