Paperiankkuri

Jussi Lehtosen ideoima Kansallisteatterin Kiertuenäyttämö tekee tärkeää ja moraalisesti kunnioitettavaa työtä. Teatteria viedään sinne, mistä yleisön on vaikeaa, tai mahdotonta lähteä teatteriin, kuten vanhainkoteihinja vankiloihin. Nyt asetelmaan on tullut lisää ulottuvuuksia. Lehtonen ja Hanna Brotherus ryhmineen jalkautuivat alkuvuodesta Kyläsaaren vastaanottokeskukseen jututtamaan turvapaikanhakijoita.  Kokemuksista rakennettiin ensin työpajoja ja esitysdemoja Kyläsaareen. Nyt materiaalista on kirkastettu ammattitaiteilijoiden avulla näyttämöteos Kansallisteatteriin.

Mitä tulee mieleen sanasta turva? Ehkä lämmin peitto, oma kulta kainalossa, katto pään päällä ja rahaa ruokaan. Meille suomalaisille nämä elementit ovat itsestäänselvyyksiä, mutta Suomesta turvapaikkaa hakevien tilanne on täysin toisenlainen. Esityksessä kuultavat kertomukset hädästä, hyväksikäytöstä, raiskauksista ja kidutuksista ovat todellisia. Näyttäytyykö Suomi sitten tällaisia kokeneille lintukotona?

Esityksessä käytetään voimakkaana symbolina paloesireppua, eli rautaa. Se luo kuvan asetelmasta me ja muut. Esityksen alussa useasta maahanmuuttajasta ja taiteen ammattilaisesta koostuva ryhmä seisoo kiltisti raudan edessä Lehtosen lukiessa heille ankaran isällisesti selkosuomella, kuinka toimia uudessa ympäristössä ja vastaanottokeskuksessa. Byrokraattisessa jargonissa on myös koomisia piirteitä. Suomalaiset ovat kuulemma reiluja ja rehellisiä, siispä turvapaikanhakijankin tulee aina puhua totta, muuten palautetaan heti lähtömaahan. Kulttuurierot heijastuvat intiimihygieniaan asti; Lehtonen korostaa, että lattiassa oleva suihkun viemäri ei ole kakkimista varten, sitä varten on pönttö.

Raudan noustua tyhjällä näyttämöllä on hätkähdyttävä näky. Pieni tumma poika kihnuttaa itseään eteenpäin punaisella pulkalla. Nauhalta, katsomon takaa kuullaan kertomus lapsityöläisyydestä, epäinhimillisistä olosuhteista, hyväksikäytöstä, jatkuvasta pelosta.  Pian Sanna Salmenkallion suunnittelemassa äänimaailmassa vilahtelee kirskahtelevia ääniä ja rikkoutumista kuvaavaa lasin helinää, mutta myös seesteisiä, melankolisia kaiutettuja jousisoittimia. Siniharmaisiin roikkuviin asuihin puetut näyttelijät valtaavat näyttämön hypähdellen, kierien, ilmeikkäästi liikkuen. Brotheruksen ohjaustapa on fyysistä tanssiteatteria.

Taitavasta ryhmästä nousevat esiin etenkin balettitanssija Nina Hyvärinen ja Pohjois-Karjalan Ammattiopistosta tullut  Alexandros Kotsopoulos.  He esittävät yhdessä parikin vaikuttavaa numeroa, joiden liikekielessä sekä väkivalta että omalaatuinen hellyys yhdistyvät. Brotheruksen ohjaus on kuitenkin viitteellistä, ei inhorealistista. Koreografiat ovat selkeitä ja taipuvat myös muidenkin, kuin tanssijoiden ilmaisuun. Brotherus on saanut myös näyttämömiehet lavalle liikkumaan näyttämömestari Toni Lampelan johdolla. Ryhmähenki toimi luontevasti.

Esityksen erityinen helmi on Mikko Perkolan livemusiikki. Hän soittaa seitsemänkielistä viola da gambaa. Sähköistetystä soittimesta lähtee monipuolisia, tunnelmaltaan vaihtelevia ääniä Perkolan taitavassa käsittelyssä.

Katri Renton pelkistetyssä lavastuksessa tärkeinä elementteinä ovat korkeat, liikuteltavat metallipinnat, joita vastaan tanssijat epätoivoissaan hyppivät tai jota vasten heidät heitetään.

Toinen elementti on suuri pystyasennossa seisova paperirulla, josta revitään suuria riekaleita, kuin purjeita, kuin etsien sitä paperiankkuria, joka telakoi ihmisen juuri tähän maahan. Turvapaikanhakijan koko elämä on paperista, eli turvapaikkapäätöksestä kiinni.

Rullasta vedettävä paperi toimii myös valkokankaana, johon heijastetaan koskettava tanssifilmi viime kevään työvaiheesta Kyläsaaren vastaanottokeskuksessa. Osa filmillä hymyilevistä miehistä on jo palautettu muihin EU-maihin. Esityksen puistattavin kohtaus onkin jakso, jossa valkoihoiset näyttelijät marssivat sinivalkoiset ämpärit jaloissaan ja huutavat muille: "Go home!".

Brotherus ja Lehtonen ovat tehneet tärkeän ja puhuttelevan teoksen, dokumentin meitä kaikkia koskettavasta todellisuudesta. Mutta millä sodat, riisto, julmuudet  ja itsekkyys saataisiin loppumaan? Ja millä ihmisen auttamaan lähimmäistään. Tätä kirjoittaessa ministeri Räsänen ehdottaa kiristettäväksi perheenyhdistämislakia. Hänen mukaansa liian avoin laki houkuttelee tänne turvapaikanhakijoita.